Valikko Sulje

minimalismi.net

yksinkertaisesti vähemmän

Vuosi minimalismistani

Vuosi sitten sähköpostiini kilahti mailia entisen minimalismi.fi -blogin kirjoittajalta Joona Luostariselta. Hän oli lähettänyt ilmeisesti kaikille vanhoille lukijoilleen ehdotuksen, jossa ilmoitti luopuvansa blogistaan ja toivoi, että joku ottaisi siitä kopin. Joona ei ollut enää vuoteen kirjoittanut aiheesta ja oli halukas luovuttamaan bloginsa kaikkine materiaaleineen parhaan tarjouksen tekevälle. Ajatus kolahti minuun heti. Muistin kuinka paljon minua oli ärsyttänyt viisi vuotta aiemmin, kun löysin Joonan blogin ja ensimmäinen ajatukseni oli ”voi miksi en tehnyt tätä itse”! Olin kuitenkin lukenut minimalismista ensimmäisen kerran jo vuosia aiemmin Leo Babautan ja Colin Wrightin blogeista ja onnistunut karsimaan henkilökohtaiset tavarani lähes sataan jo syksyllä 2010. Sittemmin myös Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemuksen perustaman The Minimalists -blogin myötä olin haaveillut minimalistiksi ryhtymisestä. Toteutus oli jäänyt kuitenkin puolitiehen ja palkkaluokan noustessa oli maksimalismi vienyt minut täysin mennessään.

Tällä kertaa en aikonut toistaa virhettäni. Nyt ajoitus sopi täydellisesti, olinhan juuri minimalisoinut käytännössä koko elämäni kuluneen kuukauden aikana. Näin edessäni elämäni tilaisuuden. Matkassa oli kuitenkin mutka. Minimalismi.fi oli myytävänä. Ja minä olin työtön, vailla aavistustakaan siitä, mistä ja milloin seuraavan kerran saisin minkäänlaisia tuloja. Puristin kuitenkin kasaan tarjouksen, johon uskoin maksimissaan pystyväni. Kuulemma parempiakin tarjouksia oli jo jätetty, mutta päätös oli vielä tekemättä. Tulin siihen tulokseen, että omani ei taida mennä läpi, joten olin jo luopumassa leikistä. Kunnes tajusin, että eihän minun missään nimessä kannata hypätä jonkun toisen saappaisiin, kun omissakin on kyllä tilaa. Päätin aloittaa tämän oman minimalismiblogin täysin puhtaalta pöydältä. Arvelin, että vuodessa saan kasaan suunnilleen samankokoisen lukijakunnan, mitä Joonankin blogin mukana olisi tullut. Ja toisaalta minulla oli aikaa ja mahdollisuus harrastaa, joten mikäli lukijoita ei kiinnostaisi, en tippuisi korkealta. Arvioini osui oikeaan.

Minimalismi.net -blogissa on ollut ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin noin 3 000 kävijää kuukaudessa ja näyttökertoja on yhteensä lähes 90 000. Se on noin viisi kertaa enemmän kuin mitä uskalsin kuvitella. Elokuussa aloittamani tubettaminen on edennyt hitaammin, mutta Youtube-kanavallakin on kuitenkin jo 300 tilaajaa ja videoilla näyttökertoja yli 24 000. Olen ihan tyytyväinen. Suomenkieliselle minimalismisisällölle on selvästi kysyntää, joten tarkoituksena on jatkaa samaan malliin.

Minimalistin vuoteen on mahtunut paljon. Aloitin yhtä aikaa blogin kanssa kehittämisasiantuntijakoulutuksen ja sen myötä uuden työn, josta tuli heti mieluisa ja vuoden vaihteessa myös kokoaikainen. Syksyn synketessä pelattiin porukalla marraskuun minimalismipeliä ja pääsin eroon viimeisistäkin ylimääräisistä tavaroista. Kohta voisi jälleen olla aika koluta kaapit sillä silmällä, josko jotakin turhaa on päässyt kevään mittaan kertymään. Älä osta mitään -vuosi on onnistunut erinomaisesti enkä ostanut edes toisia farkkuja, vaikka edellisessä bloggauksessa niin suunnittelin tekeväni. Toistaiseksi jatketaan yksien housujen taktiikalla. Ja nythän näyttää olevan niin kesäisää, että kohta pärjää shortseilla. Yhden poikkeuksen tein ostolakkoon ja hankin parvekkeelle kesäpediksi ison ilmapatjan. Se toimii myös lasten sänkynä viikonloppuisin, toistaiseksi tosin vielä sisätiloissa. Muutamat aurinkoiset päiväunet patjalla nukkuneena en kadu, että tein lakkooni poikkeuksen.

Tällä hetkellä etsin itselleni ennen kaikkea toimivia päivittäisiä kirjoitusrutiineja. Pitkän tähtäimen tavoitteena on kirjoittaa liuskan verran joka päivä, mutta aluksi riittää muutama rivikin. Tammikuun helvetinviikolla kirjoittaminen sujui mainiosti, mutta jäi sitten sydäntalven synkkyydessä kuitenkin vähemmälle. Pyrin jatkossa siihen, että kirjoittaminen joka ilta kello kahdeksan olisi yhtä luonnollista ja pakollista kuin töihin meneminen joka aamu kello kahdeksan. Olen onnistunut tavoitteessa vaihtelevasti, mutta edellytyksiä tavanmuodostamiselle on. Välillä on täytynyt pitää vapaapäivä tai pari, kuten töistäkin, mutta toisinaan flow on vienyt mukanaan, ja tekstiä on syntynyt joskus jopa useampi sivu kerrallaan. Mitä rutiininomaisemmaksi jokailtainen kirjoittaminen tulee, sitä matalammaksi aloituskynnyskin jää. Eihän sitä joka aamu töihin lähtiessäkään tarvitse erikseen miettiä, olisiko tänään riittävästi inspiraatiota liikahtaa. Tai jos tarvii, on aika vaihtaa töitä.

Blogin yksivuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestän huomenna klo 15.00 kesämökinrannasta elämäni ensimmäisen Youtube LIVEn. Voit seurata sitä tästä tai osallistua kommentoimalla ja esitämällä kysymyksiä täällä.

Kuka teki minimalistin housut?

Tällä viikolla on vietetty maailmanlaajuista vaatevallankumousta ja kyselty sosiaalisessa mediassa vaatteidemme tekijöiden perään. Kampanjan tarkoituksena on edistää eettistä vaatetuotantoa sekä herättää keskustelua vaateteollisuuden vastuullisuudesta ja läpinäkyvyydestä. Huhtikuun viimeisen viikon vallankumouksessa muistellaan myös viiden vuoden takaista bangladeshilaisen Rana Plaza -rakennuksen romahdusta, jossa kuoli yli tuhat ja loukkaantui yli kaksituhatta ompelutehtaan työntekijää. Kampanjaan voi osallistua esim. jakamalla kuvan vaatteistaan #whomademyclothes-hashtagillä tai vaikkapa kertomalla lempivaatteensa tarinan. Itse päätin osallistua viikkoon farkkujeni osalta.

Hyvin alkanut Älä osta mitään -vuoteni meinasi päättyä alkuunsa, kun uudet farkut kuluivat perinteisesti haaroista puhki ennätysajassa. Olen kärsinyt samasta ongelmasta jo vuosia ja ollut valmis myöntämään, että vika on todennäköisesti minussa. Joko kävelytyylissä, istumisasennossa, yksien farkkujen taktiikassa, liian paksuissa reisissä tai tavassa kohdella housujani kaupan antamien ohjeiden mukaan. Loppuvuodesta ajattelin kuitenkin varustautua koitokseen hyvin ja marssin paikalliseen Carlingsiin mielessäni yksi missio: tarvitsen farkut, jotka kestävät vuoden. Mielestäni vaatimukseni ei ollut kohtuuton. Teoriani oli, että nykyajan farkuissa mukana oleva elastaani, niin mukavaksi kuin se ne tekeekin, ei kestä kulutusta ja käyttöä samalla tavalla kuin pelkästä puuvillasta valmistettu raakadenim. Kaupan myyjä tuki näkemystäni ja myi minulle japanilaisesta raaka-selvedgestä tehdyt Neuwit.

Neuw Denim on ruotsalaisen Pär Lundqvistin perustama uuden sukupolven merkki, joka pyrkii tuomaan rock’n’rollin ja vastakulttuurin takaisin farkkuihin. Perinteitä kunnioittaen, mutta tuoreella otteella. Neuw ammentaa inspiraatiota Pärin henkilökohtaisesta tuhansien farkkujen kokoelmasta, joka sisältää yli sata vuotta denimin historiaa. Yhdessä australialaisten Stephen Littlen ja Rob Bellin kanssa perustettu brändi sai alkunsa trion tavatessa konferenssissa Hong Kongin yössä heidän työskennellessään Leellä. Neuw sai myöhemmin nimensä Lundqvistin asuessa Brysselissä Nieuwlandstraatilla. Brändi vetosi minuun välittömästi tarinallaan ja tinkimättömyydellään.

Arvata saattaa, että olinkin melko pettynyt, kun uudet housut eivät kestäneet sitäkään vähää kuin aiemmat! Tähän asti elastaanilla terästetyt farkut olivat selvinneet 6-8 kuukauden käytöstä, mutta nämä alkoivat uhkaavasti osoittaa puhkikulumisen merkkejä jo kahden kuukauden käytön jälkeen. Viimeiset kaksi viikkoa olen pelännyt, että yksikin väärä liike saa lopullisesti levikset repeemään. Halusin kuitenkin sinnitellä edes täydet neljä kuukautta mittariin. Vaatevallankumous tuli juuri sopivasti kohdalle ja päätin käyttää tilasuuden hieman epäortodoksisesti hyväksi. Niinpä laitoin maanantaina räjähtäneistä housuistani kuvan instagramiin ja tägäsin kuvaan kampanjan hengessä sekä valmistajan, suunnittelijan että myyjäliikkeen tilit. Myönnän, ettei minua ensisijaisesti ajanut eettisyys vaan vitutus.

Odotukseni kuvan vaikuttavuuden suhteen eivät olleet korkealla. Olin varautunut siihen, että Älä osta mitään -vuodesta huolimatta joudun joka tapauksessa ostamaan itselleni uudet farkut rikkinäisten tilalle. Olin kuullut useamman ystävän suosittelevan Carlingsin omia joutsenmerkin saaneita Karveja, jotka tehdään käsin Turkissa eettisesti kestävissä olosuhteissa luomupuuvillasta. Koska Karvet ovat myös puolet edullisemmat, olin päättänyt luopua yksien farkkujen taktiikasta ja hankkia sittenkin kahdet, jotta voisin käyttää niitä vuorotellen ja saada ne kestämään mahdollisesti edes hieman pidempään.

Vaatevallankumous osoitti kuitenkin voimansa ja parin päivän päästä itse pääsuunnittelija kommentoi kuvaani jakavansa pettymyksen housujen huonosta laadusta ja lupasi korjauksen tai uudet tilalle. Samalla, kun kasuaalisti viestittelimme Lundqvistin kanssa yksityiskohdista, tuli myyjäliikkeestäkin viestiä, että Neuwin kanssa on itseasiassa jo sovittu, että saan uudet housut tilalle, joten tervetuloa käymään! Myyjän mukaan olisivat kyllä kuulemma muutenkin korvanneet housuni, koska ne olivat selvästi pelkän kulumisen lisäksi myös pettäneet sauman kohdasta.

Koska raakadenim ei osoittautunut käytössäni sen kestävämmäksi, päädyin valitsemaan tilalle elastaaniversion samoista farkuista. Myymälässä olivat sitä mieltä, että kyseessä on täytynyt olla maanantaikappale, koska kyseisen materiaalin pitäisi Neuwin mukaan kestää huomattavasti pidempään. Ehkä joskus vielä annan selvedgellekin uuden mahdollisuuden. Päätin myös pitäytyä ajatuksessani kaksien housujen käyttöön siirtymisestä, joten haen vielä huomenna Karvet varahousuiksi. Ne ovatkin sitten ainakin toistaiseksi ainut Älä osta mitään -vuoden rikkeeni. Suurkiitos kaikesta huolimatta sekä valmistajalle että myyjälle maailmanluokan asiakaskokemuksesta!

Kuinka kiinnostunut sinä olet vaatteidesi alkuperästä tai eettisyydestä? Millainen on sinun lempivaatteesi tarina?

Hehkutuksesta huolimatta tämä ei ole markkinointiyhteistyö. Olen ostanut farkkuni ihan itse.

iZensä hyväksyminen

Pimeän väistyessä ja lämmön lisääntyessä olen jälleen huomannut, miten valollakäyvä sitä voi ihminen ollakaan. Ei enää merkkiäkään talvikuukausien väsymyksestä tai aikaansaamattomuudesta. Kuluneella viikollakin heräsin parina aamuna jo viideltä aamulenkille! Kun aurinko alkoi viimein tekemään keväästä totta, tuli terassikausikin avattua loppuviikosta heti useamman illan istumisella. Tapasin muutamia ystäviäni ja kuulumisten vaihdon ohessa keskustelimme kaikkien kanssa myös lempiaiheestani, minusta. Toki monesta muustakin. Saatoimme jokusen tuopin ja viinilasinkin siinä samalla kumota.

Vastailin pitkin viikkoa myös Kodin kuvalehden verkkotoimittajan kysymyksiin minimalismistani. Terassikeskusteluiden ja haastatteluvastauksien muotoilun tiimellyksessä tein uusia havaintoja itsestäni ja tulin siihen tulokseen, että olen saavuttanut jonkin uudenlaisen zenin suhteessa omaan elämääni. Olen kyllä pitkään jo ollut onnellinen tilasta, jossa koen olevani ja suunnasta, johon olen matkalla, mutta joku uusi tyytyväisyyden taso on nyt ollut aistittavissa. Voi hyvin olla, että se johtuu vain auringonpaisteesta ja ystävistä, mutta koen itse, että kohta vuosi minimalistina on alkanut vaikuttamaan ulkonaisen yksinkertaistamisen lisäksi pikkuhiljaa oikeasti myös sisältä päin.

Vaikka en ole koskaan ollut mitenkään kovin kunnianhimoinen tai tavoiteorientoitunut, on minulla poikkeuksetta aina ollut tekeillä jokin itseni kehittämisen projekti. Ja vaikka pidän itseäni hyvin mukavuudenhaluisena ja luontaiseen laiskuuteen taipuvaisena enkä mielestäni ole saanut elämässäni aikaan mitään mainittavaa, minulla on silti aina ollut halu kasvaa ihmisenä “paremmaksi”. Kun keskustelin samasta uskonnollisesta taustasta tulevan ystäväni kanssa tuon kulttuurin kelpaamattomuuden, parannuksenteon ja kilvoittelun vaatimuksesta, tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että siitäköhän taustasta myös omat jatkuvan parantamisen projektini nousevat. Olen mielestäni entisenä ammattiuskovaisena ollut aina uskontoskenessä kuin kala vedessä, enkä ole itse kokenut sitä koskaan erityisen raskaana, kuten monet muut. Minulle ei ole kuitenkaan aiemmin tullut mieleen, miten paljon se on mahdollisesti vaikuttanut ajatteluuni ihmisenä kasvusta. Tai sitten olen vain ihmisenä sellainen, jolla on aina jokin päänsisäinen muutosjohtamisen prosessi käynnissä.

Olen kuitenkin hiljattain huomannut, että suhtaudun nykyään projekteihini entistäkin hyväntahtoisemmin. Jopa hieman huvittuneena. Enkä koe niissä samanlaista epäonnistumisen tai pettymyksen mahdollisuutta kuin aiemmin. Tämä saattaa johtua toki myös ikääntymisestä ja siitä, että alkaa pikkuhiljaa olla sinut itsensä kanssa, mutta uskon, että minimalismilla on ollut myös vaikutusta. Kun olen oppinut olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla jo on, olen oppinut myös hyväksymään itseni paremmin sellaisena kuin jo olen. Minusta tuntuu, että olen saavuttanut jonkinlaisen oman elämäni flow-tilan.

Olen miettinyt ovatko ylenmääräinen shoppailu, hamstraaminen, kerskakulutus tai keräily vain keinoja kokea itsensä kokonaisemmaksi ja paremmaksi ihmiseksi? Tai päin vastoin, ovatko minimalismi, zero waste, veganismi tai konmarittaminen tapoja tuntea itsensä ehjäksi ja hyväksytyksi? Kuinka tyytyväinen sinä olet itseesi ja elämääsi? Millaista elämäsi olisi, jos hyväksyisit itsesi juuri sellaisena kuin nyt olet?

Ihanan kallista

Tunnustan olevani minimalistin lisäksi edelleen parantumaton hedonisti ja hifistelijä. Olen aina rakastanut kauniita, kalliita ja ennen kaikkea toimivia esineitä ja asioita. Minulla on myös taipumusta pitää kalliimpia tuotteita lähtökohtaisesti edullisia parempina. Uskon sen ainakin osittain johtuvan edellisessä kirjoituksessa kuvaamastani taustasta. Jossakin vaiheessa huomasin, että jonkinlaisena vastareaktiona isäni taipumukselle tinkiä aina ja kaikesta, maksoin itse mielelläni jopa ylihintaa, jos koin saavani hyvää palvelua ja oikeasti sellaisia tuotteita, jotka edustivat minulle laatua ja statusta.

Muistan kuinka yliopistolla markkinoinnin professori aina kritisoi meitä suomalaisia siitä, ettei kukaan muu maailmassa kuin impivaaralaiset, halua ostaa kalliimpaa design-tavaraa alennusmyynnistä. Hän oli sitä mieltä, että juuri brändiarvo erottaa jyvät akanoista, ja siitä pitää olla valmis myös maksamaan. Huomaan usein edelleen olevani samaa mieltä. Mitä järkeä on ostaa alennuksella premium-luokan tuotteita, joiden arvosta suuri osa kuitenkin perustuu nimenomaan niiden kalleuteen ja sen mukanaan tuomaan statukseen? Ja vielä ylpeillä sillä, että sainpa halvalla! Jos priimaa on pakko ostaa, pitää siitä mielestäni kyetä maksamaan myös täysi hinta. Tiedän kuulostavani minimalistiksi todennäköisesti hieman ristiriitaiselta, mutta nämä kaksi voimaa minussa taistelee.

Tiedostan makuni kalleuden myös ruokien ja erityisesti juomien suhteen. Jostain kumman syystä se kalliimpi huolella pantu käsityöläisolut, vastajauhettu pienpaahtimokahvi, tuoreen briossin välissä lepäävä hiiligrillillä paistettu kahdesti jauhettu nauta, kauniiseen design-purkkiin pakattu kaurajuoma, parempi sisäfile medium miinus ja vuosia aidossa tammitynnyrissä kypsynyt punaviini tai täysi-ikäinen savuinen viski vain maistuu suussani paremmalta kuin halpuutetut vaihtoehdot. Varmasti laadulla on myös takeita, mutta aavistan, etten selviäsi kaikista sokkotesteistä ainakaan täysin kuivin jaloin. Enkä pidä kuitenkaan itseäni snobina, pystyn syömään hyvällä ruokahalulla myös roiskeläppäpizzan Pirkka-oluen kanssa, jos tarve vaatii. Minimalistina haluan kuitenkin ensisijaisesti pyrkiä korvaamaan määrää laadulla. Tässäkin on vielä pitkä tie edessä, mutta tiedostan vajavuuteni.

Toisaalta osaan usein jo nauraa omalle brändihuoraukselleni ja olenkin alkanut pikkuhiljaa rokottamaan itseäni sitä vastaan. Viime syksynä mm. ostin rakastamieni Happy Socksien sijaan harmaita perussukkia Lidlistä. Koska halvalla sai. Olen myös käyttänyt pitkään kalliiden merkkineuleiden ohella muutamaa jo vuosia sitten H&M:ltä parilla kympillä hankittua neuletakkia, jotka ovat edelleen aivan kuosissa. Myös lempivaatteeni, Jack & Jonesin alennusmyynnin jälkialesta viisi vuotta sitten viidellä eurolla ostettu farkkupaita, on yhä kuin uusi. Ei pienintäkään merkkiä kulumisesta. Sen sijaan vuodenvaihteessa ostamani design-farkut, joiden myyjä lupasi olevan sitä kestävämpää sorttia, ovat jälleen kerran jo haaroista puhki. Kolmen kuukauden käytön jälkeen! Eli se siitä Älä osta mitään -vuodesta. Onneksi annoin itselleni luvan korvata rikkimenevät vaatteet tarvittaessa uusilla. Kävelytyylissäni täytyy olla jotakin pahasti pielessä. Harkitsen fysioterapeuttia, tulisi takuulla halvemmaksikin. Hinta ei siis kuitenkaan oman kokemukseni perusteella kerro välttämättä mitään laadusta ja kestävyydestä.

Vanhana fanaattisena applelaisena olen kuitenkin omasta mielestäni kärsinyt kohtuuttomasti viime syksyisestä valinnasta luopua kokonaan omasta iPhonestani. Päätin tyytyä työsuhde-Honoriin lähinnä sen kahden sim-korttipaikan vuoksi. Toisaalta se oli siinä vaiheessa pakon sanelema ratkaisu, koska tarvitsin mielestäni välttämättä digijärkkärin alkavan Youtube-harrastukseni innoittamana. Syksyn osapäivätyön tuloilla ainut mahdollisuus oli luopua jostakin todellisuudessa tarpeettomasta, tässä tapauksessa siis puhelimesta, jolla onneksi oli vielä jälleenmyyntiarvoa. Sikäli en kadu päätöstäni. Tulen tietenkin käyttämään nykyisen työsuhdepuhelimeni loppuun, mutta uskon, etten jatkossa enää koskaan hyväksy Android-laitteita käyttööni. Mieluummin luovun vaikka henkilökohtaisesta liittymästäni kokonaan ja hankin itse vanhemman iPhonen sekä työ- että vapaa-ajan puhelimeksi.

Toivon kaikesta huolimatta, että tämä kuluva Älä osta mitään -vuoteni auttaa minua saamaan edes hieman etäisyyttä näihin luontaisiin taipumuksiini. Minusta on todella mielenkiintoista nähdä, onko vuosi riittävän pitkä aika muuttamaan ajatteluani oikeasti mihinkään suuntaan. Olen kuitenkin melko varma, että makuni tulee aina olemaan kallis, mutta pyrin jatkossa varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota pelkän kalliin hinnan ja merkin sijaan oikeasti laatuun. Laadun kokeminenkin on tietysti hyvin subjektiivista, mutta esimerkiksi tuosta Honorista minulla ei ainakaan ole kyllä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Tai no, olihan se halpa.

I see God in the instruments
and the mechanisms
that work reliably
–R. Buckminster Fuller

Maksimalistin tunnustuksia

Suora isku vasten kasvoja. Siltä se tuntui, kun näin ensimmäisen kerran elokuvan Fight Club. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen kertojan koti, jossa kaikki oli yhteensopivaa kuin suoraan Ikean kuvastosta. Vain hintalaput puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri noin olen aina halunnut elää! Ja mietin millainen ruokailuryhmä parhaiten minua kuvastaisi ihmisenä. Muistan, että tykkäsin elokuvasta jo silloin. Tietenkin. Mutta minua harmitti sen tasapainoisen sisustuksen tuhoutuminen tulipalossa.

Olin elänyt lapsuuteni kahdeksankymmentäluvun juppiunelman varjossa. Rahaa oli tarjolla ja sehän piti kerätä pois. Perheemme koki nopean nousukauden sarjayrittäjyyden, omakotitalon, käteisellä ostettujen uusien autojen, ulkomaanmatkojen, laskettelureissujen, videoiden, stereoiden ja ensimmäisten matkapuhelinten symboloimana. Ja yhtä nopean alamäen. Sain nähdä läheltä yhdeksänkymmentäluvun lamavuodet pohjia myöten. Muistan, kuinka konkurssin ja velkasaneerauksen myötä meillä syötiin säilykelihakeittoa niin usein, että minua edelleen kuvottaa ajatuskin punaisista sikanauta-kimpaleista. Huonoja investointeja, huonoja valintoja. Asuntojen korot nousivat räjähdysmäisesti ja tilavasta omakotitalosta piti muuttaa takaisin vuokralle. Jäljelle jäi vain velkaa.

Hyvin vähän tästä teininä ymmärsin. Koskaan ei tarvinnut kuitenkaan nähdä nälkää enkä muista, että olisin ikinä kokenut varsinaista puutetta mistään. Isälläni oli taipumus tehdä rahaa, äidilläni käyttää sitä. Isällä oli tapana tinkiä aina ja kaikesta, kauppamies kun oli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi joku maksaisi merkkifarkuista yli satasen, kun niiden tekeminen vinkuintiassa maksoi muutaman hassun markan. Minua nolotti olla hänen kanssaan kaupassa. Äitini taas ei antanut rahalle mitään arvoa. Tai ainakaan osannut rajoittaa kulutustottumuksiaan. Tai siltä se ainakin minun näkökulmasta vaikutti. Kaikkea oli saatava, mieluiten heti. Taisin periä molempien huonot puolet. Olen aina ollut toivoton rahan käyttäjä.

Aloitin työurani, jos siitä sellaista sanaa edes voi käyttää, pienipalkkaisena pastorina. Rakastin työtäni, vihasin pennin venytystä. Se oli myös huono yhdistelmä kasvavan lapsiperheen pääasialliselle elättäjälle. Jotenkin kuitenkin pärjättiin. Välillä ei ollut varaa pitää autoa. Koska olin tehnyt katastrofaalisia autokauppoja. Välillä oli mahdollisuus jopa siihen omakotitalounelmaan. Pikkulapsiperheen arjen ja ruuhkavuosien keskellä törmäsin ajatukseen minimalismista. Että omistaisi vain sen mikä on täysin välttämätöntä. Ideologia soitti kelloja, koska elämässämme ei ollut mahdollisuutta muuhun. Laskin omat henkilökohtaiset tavarani. Niitä oli trendikkäästi satakunta. Ajattelin olevani minimalisti. Mutta todellisuudessa olin vain absolutistivaihetta elävä maksimalisti.

Kymmenen vuoden kitsastelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Oli pakko ryhtyä oikeisiin töihin. Tai myyntihommiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että ei minusta ainakaan ikinä isäni kaltaista myyntimiestä tulisi. Sen kuitenkin osasin, kun olin vuosien ajan myynyt uskontoa. Muistan, kun vakuutusyhtiön myyntijohtaja kysyi minulta työhaastattelussa mitä ajattelen siitä, että myytävä tuote on melko abstrakti. Sanoin, että Jeesus oli vielä abstraktimpi, ja hyvin oli sekin käynyt kaupaksi. ”Paikka on teidän”, hän ojensi kätensä.

Yhtäkkiä tuloni kaksinkertaistuivat. Tuntui hetken siltä, että rahaa tuli oikeasti ovista ja ikkunoista. Ostin kaiken, mistä olin vuosia haaveillut. Uuden auton. Kalleimman television, mitä paikallisesta liikkeestä löytyi. Toisen uuden auton. Valkoiset nahkasohvat.

Tavoilleni uskollisesti päädyin pian jälleen toivottomiin autokauppoihin ja vaihdoin kaksi hyvää uudehkoa japanilaistamme yhteen vanhaan BMW:hen. Sen moottori hirtti kiinni ensimmäisillä kunnon pakkasilla. Oli kuulemma Etelä-Euroopan mallia. Mutta olin haaveillut sellaisesta pikkupojasta lähtien. Melkein kolmekymmentä vuotta. Ajattelin viimein olevani sen arvoinen. Vaimo oli eri mieltä. Laitettiin lusikat jakoon. Tai no minä otin Bemarin ja sen telkkarin, loput jätin hänelle ja lapsille.

Pidin pari välivuotta elämästä. Opiskelin, lomailin, seurustelin ja otin rennosti. Asuin maalla ystäväni kalustetussa omakotitalossa talonvahtina. Enkä omistanut juuri mitään. Pidin jälleen itseäni minimalistina. En edelleenkään ollut. Kahden vuoden chillailun jälkeen oli palattava jälleen töihin. Enkä osannut taaskaan hakeutua muualle kuin takaisin myymään. Ajoin bemarini paaluun ja päätin luopua autoilusta. Muutin myös vuokralle keskustaan turhan kalliiseen unelmakämppään. Rahaa alkoi jälleen virrata ja tuttuun tapaan annoin sen virrata pankkitilini läpi. Koska minulla ei ollut asunnossa muuta kuin patja, päätin ryhtyä sisustamaan. Jälleen vanhat tavat puskivat läpi ja halusin kaiken mulle heti. Mieluiten jo eilen. Rahaa paloi ja visa vinkui. Mikään ei riittänyt. Viihdyin elämässäni, mutta en tullut ostamalla sen onnellisemmaksi, mitä jo olin. Silti tein juuri niin kuin nuoruuteni Fight Clubin sankari. Ostin asioita joihin minulla ei ollut varaa. Rahalla jota en ollut vielä tienannut. Tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Joista en edes pitänyt. Kunnes minusta tuli oman elämäni Tyler Durden ja päätin räjäyttää elämäntapani atomeiksi.

Vanhemmat artikkelit