Esineistä, vaatteista, paperikasoista ja sähköpostista on ollut itselleni suhteellisen helppo luopua. Vaikeinta on päästää irti älypuhelimen piippauksista, värähdyksistä ja punaisista palloista, joiden sisällä on alati kasvava numero. Tutkimusten mukaan sosiaalinen media vaikuttaa aivoihimme halauksen tavoin. Se saa aikaan samanlaisia dopamiinipuuskia kuin urheilusuoritus, kehuminen, hymy jne. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta mitä enemmän näitä triggereitä päästää elämäänsä puhelimen värähtelyn muodossa, sitä enemmän niitä tarvitsee. Syntyy ikuinen limbo.

Olenkin usein saanut itseni kiinni oman riippuvuuden kolmiakselin kimpusta. Ensin selataan Twitteriä, tykkäillään ja kommentoidaan. Sitten on aika tarkistaa, onko viimeisin Instagram-kuvani saanut lisää huomiota. Tämän jälkeen on usein pakko tyytyä Facebookin selaamiseen, mutta kohta voikin jo taas palata alkuun uudelle kierrokselle. Tähän on pikkuhiljaa hiipinyt jatkoksi myös Snapchat ym. aikasyöppöjä. Jollekin muulle ehkä Youtube on sellainen. Puhelin on lähes aina kädessä tai ainakin näköpiirissä ja siihen tulee tartuttua automaattiohjauksella satoja kertoja päivässä.

Päätin pari viikkoa sitten pyrkiä minimoimaan myös hälytysten ja ilmoitusten määrän elämästäni. Tässä ollaan todellakin vasta alkutekijöissä, mutta suunta on valittu ja pientä edistystäkin on jo tapahtunut. Ensimmäisenä päätin poistaa kaikki turhimmat sovellukset elämästäni. Lopetin Tinderin ja Snapchatin käytön kokonaan ja poistin Facebookin puhelimestani. Twitter ja Instagram minulla on edelleen melko aktiivisella käytöllä, mutta niistäkin otin enimmät ilmoitukset pois päältä. Jatkossa puhelin piippaa ainoastaan henkilökohtaisista viesteistä, ei tykkäyksistä, kommenteista tai jakamisista.

Olen myös alkanut pitämään puhelinta entistä enemmän repussa taskun sijaan. Näin siihen tarttuminen on astetta tietoisempi päätös ja valinta. Ja aina kun olen livenä oikean ihmisen kanssa, pyrin pitämään puhelimen mahdollisimman paljon poissa pelistä. Onnistuu vaihtelevalla menestyksellä. Aiemmin jatkuva hälytystilassa oleminen on saanut keskittymiskykyni kehittymään kultakalan tasolle. Edelleen tunnen välillä haamuvärinöitä ja kuulen kilahduksia silloinkin, kun puhelin on äänettömällä. Vaikka tämä on vielä tällaista rimpuilua, olen huomannut, että pystyn kuitenkin keskittymään jo vähän pidempiä aikoja esimerkiksi lukemiseen tai kirjoittamiseen.

Leikilläni olen jo harkinnut kokonaan älypuhelimesta luopumista ja siirtymistä takaisin 3310-aikaan. Pidän tätä kuitenkin erittäin epätodennäköisenä. Käytän puhelinta paljon myös kuvien ottamiseen ja musiikin kuunteluun. Ja toisaalta lähes koko sosiaalinen elämäni on pääosin sen varassa. Aion joka tapauksessa pyrkiä siihen, että puhelimen piippaukset eivät enää hallitse minua vaan minä niitä. Kutsutaan tätä vaikka digimalismiksi.