Moniin tavaroihin saattaa useimmilla liittyä erinäisiä muistoja eri elämänvaiheista tai tarinoita niiden hankinnasta. Itsellänikin on synnynnäisenä materialistina ollut taipumusta luoda erilaisia merkityksiä tavaroille tai brändeille. Minulle ei ole kuitenkaan enää juurikaan tunnearvoa yhdelläkään omistamallani tavaralla. Ainoa täysin epäfunktionaalinen esine, jonka omistan, on viime vuonna lasteni minulle syntymäpäivälahjaksi hankkima pehmopingviini, joka istuu keittiön hyllyn nurkalla. Ensimmäinen asia, jota tyttöset kysyivät, kun kerroin keväällä ryhtyväni minimalistiksi, hävittäväni kaiken turhan omaisuuden ja muuttavani pienempään asuntoon olikin: ”tuleehan pingviini kuitenkin mukaan?” Pakkohan siihen oli vastata myöntävästi.

Varsinkin lahjaksi saadut tavarat aiheuttavat monelle minimalistillekin päänvaivaa, koska niistä luopuminen saattaa tuntua jopa lahjan antajan hyljeksimiseltä. Myös kaikenlaisiin tuliaisiin ja itsehankittuihin muisto- ja koriste-esineisiin saattaa liittyä monenlaisia tunnesiteitä ja merkityksiä, eikä niistä luopuminen ole itsestäänselvää. Valokuvat ja esimerkiksi lasten askartelut voivat tuottaa paljon iloa, mutta itselläni ei ainakaan ole tapana juurikaan niihin palata myöhemmin. Hauskimmista isänpäiväkorteista yms. olen ottanut tietysti kuvat muistoksi, mutta itse teoksia en ole alkanut varastoimaan. Valokuvat säilyvät kätevästi digimuodossa enkä ole paperisia tainnut pitää edes kädessäni kohta vuosikymmeneen.

Tavaranraivauksen uusin muotivillitys on ruotsalainen kuolonsiivous, döstädning, jossa ideana on oman elämän ja omaisuuden läpikäynti ja siivoaminen itse omana elinaikana, ettei se jää perillisten huoleksi kuoleman jälkeen. Useamman edesmenneen jäljelle jääneet tavarat raivannut ja aiheesta menestyskirjan kirjoittanut Margareta Magnusson pohtii: ”Sitä kysyy itseltään, eivätkö he yhtään ajatelleet sitä, että ne jotka jäävät tänne jäljelle, joutuvat käymään läpi kaiken sen roskan, minkä he taakseen jättävät. Luulevatko ihmiset olevansa kuolemattomia? Meillä on vastuu tavaroistamme.” Tätä kysyin myös omalta äidiltäni, jolla on ainakin ollut taipumusta keräilyyn, ja haastoin häntä käymään itse oman menneisyytensä ja omaisuutensa läpi.

Oma isoäitinikin vielä elää ja voi hyvin, mutta hänen omaisuutensa on pääosin karsittu koko perheen voimin jo vuosia sitten, kun hän muutti vanhasta omakotitalosta pienempään kaupunkiasuntoon. Äitini muisteli, että talon pihassa oli tuolloin roskalava koko kesän ja käytännössä lähes kaikki vuosikausia säilötty tavara päätyi lavalle. Ja sitähän riitti. Mm. lasten kouluvihkot ja jopa paperinuket viidenkymmenen vuoden takaa oli hillottu vinttikomeroihin talteen. Kuulemma juuri mitään säilyttämisen arvoista noista varastoista ei kuitenkaan löytynyt.

Hiljattain Hesarin perinteisen harhaanjohtavasti klikkiotsikoidussa kolumnissa esitettiin myös toisenlainen näkökulma isovanhemman kuoleman jälkeiseen omaisuuden läpikäymiseen. Kirjoittaja oli onnellinen siitä, että mummin kaikki vanhat tavarat olivat jäljellä jaettavaksi ja hautajaisia seurasi kuukausien mittainen siivous- ja järjestelyrumba. Tavaroiden välityksellä voidaan tietysti luoda myös omaa historiaa, jota ne kannattelevat jälkipolville vielä kuoleman jälkeenkin. Jäin pohtimaan, että aika moni nykyaikana kirjoittaa omaa historiaansa sosiaaliseen mediaan. Ehkä itsellekin kirjoittaminen on jonkinlaista ikuisuuden ja kuolemattomuuden kaipuun heijastusta, mutta ainakin sen siivoaminen on tarvittaessa jälkipolville helppoa.

Missään nimessä en itse halua tulla muistetuksi omistamieni tavaroiden kautta. Enkä omiakaan vanhempia tai isovanhempia halua muistaa esineiden vaan tunteiden ja tarinoiden välityksellä. Toivon, että omat lapseni muistavat yhdessä vietettyjen sunnuntaiden tunnelman, tomaattikastikkeen ja valkosipulin tuoksun sekä Miles Davisin Kind of Blue -levyn alkusoinnut. Sen sijaan minulle on yhdentekevää muistavatko he käyttämääni Sarpanevan pataa tai Ikean mustia lautasia. Pyrin ennemminkin luomaan heidän kanssaan yhteisiä pysyviä muistoja, jotka eivät ole riippuvaisia esineistä tai omistamisesta.