Moniin tavaroihin saattaa useimmilla liittyä erinäisiä muistoja eri elämänvaiheista tai tarinoita niiden hankinnasta. Itsellänikin on synnynnäisenä materialistina ollut taipumusta luoda erilaisia merkityksiä tavaroille tai brändeille. Minulle ei ole kuitenkaan enää juurikaan tunnearvoa yhdelläkään omistamallani tavaralla. Ainoa täysin epäfunktionaalinen esine, jonka omistan, on viime vuonna lasteni minulle syntymäpäivälahjaksi hankkima pehmopingviini, joka istuu keittiön hyllyn nurkalla. Ensimmäinen asia, jota tyttöset kysyivät, kun kerroin keväällä ryhtyväni minimalistiksi, hävittäväni kaiken turhan omaisuuden ja muuttavani pienempään asuntoon olikin: ”tuleehan pingviini kuitenkin mukaan?” Pakkohan siihen oli vastata myöntävästi.

Varsinkin lahjaksi saadut tavarat aiheuttavat monelle minimalistillekin päänvaivaa, koska niistä luopuminen saattaa tuntua jopa lahjan antajan hyljeksimiseltä. Myös kaikenlaisiin tuliaisiin ja itsehankittuihin muisto- ja koriste-esineisiin saattaa liittyä monenlaisia tunnesiteitä ja merkityksiä, eikä niistä luopuminen ole itsestäänselvää. Valokuvat ja esimerkiksi lasten askartelut voivat tuottaa paljon iloa, mutta itselläni ei ainakaan ole tapana juurikaan niihin palata myöhemmin. Hauskimmista isänpäiväkorteista yms. olen ottanut tietysti kuvat muistoksi, mutta itse teoksia en ole alkanut varastoimaan. Valokuvat säilyvät kätevästi digimuodossa enkä ole paperisia tainnut pitää edes kädessäni kohta vuosikymmeneen.

Tavaranraivauksen uusin muotivillitys on ruotsalainen kuolonsiivous, döstädning, jossa ideana on oman elämän ja omaisuuden läpikäynti ja siivoaminen itse omana elinaikana, ettei se jää perillisten huoleksi kuoleman jälkeen. Useamman edesmenneen jäljelle jääneet tavarat raivannut ja aiheesta menestyskirjan kirjoittanut Margareta Magnusson pohtii: ”Sitä kysyy itseltään, eivätkö he yhtään ajatelleet sitä, että ne jotka jäävät tänne jäljelle, joutuvat käymään läpi kaiken sen roskan, minkä he taakseen jättävät. Luulevatko ihmiset olevansa kuolemattomia? Meillä on vastuu tavaroistamme.” Tätä kysyin myös omalta äidiltäni, jolla on ainakin ollut taipumusta keräilyyn, ja haastoin häntä käymään itse oman menneisyytensä ja omaisuutensa läpi.

Oma isoäitinikin vielä elää ja voi hyvin, mutta hänen omaisuutensa on pääosin karsittu koko perheen voimin jo vuosia sitten, kun hän muutti vanhasta omakotitalosta pienempään kaupunkiasuntoon. Äitini muisteli, että talon pihassa oli tuolloin roskalava koko kesän ja käytännössä lähes kaikki vuosikausia säilötty tavara päätyi lavalle. Ja sitähän riitti. Mm. lasten kouluvihkot ja jopa paperinuket viidenkymmenen vuoden takaa oli hillottu vinttikomeroihin talteen. Kuulemma juuri mitään säilyttämisen arvoista noista varastoista ei kuitenkaan löytynyt.

Hiljattain Hesarin perinteisen harhaanjohtavasti klikkiotsikoidussa kolumnissa esitettiin myös toisenlainen näkökulma isovanhemman kuoleman jälkeiseen omaisuuden läpikäymiseen. Kirjoittaja oli onnellinen siitä, että mummin kaikki vanhat tavarat olivat jäljellä jaettavaksi ja hautajaisia seurasi kuukausien mittainen siivous- ja järjestelyrumba. Tavaroiden välityksellä voidaan tietysti luoda myös omaa historiaa, jota ne kannattelevat jälkipolville vielä kuoleman jälkeenkin. Jäin pohtimaan, että aika moni nykyaikana kirjoittaa omaa historiaansa sosiaaliseen mediaan. Ehkä itsellekin kirjoittaminen on jonkinlaista ikuisuuden ja kuolemattomuuden kaipuun heijastusta, mutta ainakin sen siivoaminen on tarvittaessa jälkipolville helppoa.

Missään nimessä en itse halua tulla muistetuksi omistamieni tavaroiden kautta. Enkä omiakaan vanhempia tai isovanhempia halua muistaa esineiden vaan tunteiden ja tarinoiden välityksellä. Toivon, että omat lapseni muistavat yhdessä vietettyjen sunnuntaiden tunnelman, tomaattikastikkeen ja valkosipulin tuoksun sekä Miles Davisin Kind of Blue -levyn alkusoinnut. Sen sijaan minulle on yhdentekevää muistavatko he käyttämääni Sarpanevan pataa tai Ikean mustia lautasia. Pyrin ennemminkin luomaan heidän kanssaan yhteisiä pysyviä muistoja, jotka eivät ole riippuvaisia esineistä tai omistamisesta.

3 kommenttia

  1. Olen miettinyt paljon tätä esineisiin liitettyä tunnesidettä ja päätynyt siihen, että tunneside esineisiin on edelleenkin ja on aina ollut funktionaalisuuden kautta, vaikkakin niiden funktio on ollut joskus aikoinaan muistuttaa jostain tapahtuneesta.

    Tän kautta kaikissa tälläkin hetkellä omistamissani esineissä on tunneside, mutta näen sen siteenä tavaran käyttökelpoisuuteen. Huomaan, että heti, kun jokin tavara tai esine ei enää täytäkään täydellisesti sille asettamiani vaatimuksia, tulee tavarayksilöstä minulle täysin merkityksetön ja helposti paremmalla korvattava. Muistopuoli on mennyt aivan samalla lailla; muistofunktio ei enää kiinnitykään esineeseen, mitä lie tapahtunut kasvua vai oivaltamista, ja siksi oikeastaan minkään tavaran säilyttäminen pelkästään muistofunktiota varten ei oikein anna mitään.

    – Aino

    1. Tuo muistuttamisen funktio on tietysti myös aivan pätevä määritelmä. Mutta harvassa on tosiaan esineet, jotka tulisi säilytettyä pelkästään sen vuoksi.

  2. Pidän blogistasi. Paljon mielenkiintoista pohdintaa ja tekstiä on mukava lukea.

    Tämä teksti nyt jotenkin pakotti kommentoimaan, sillä tunnearvoa olen itsekin viimeaikoina pohtinut. Olen aina ollut funktionalismin kannalla: kaikki turhat lahjat, perintöaarteet ja muu on aiheuttanut aina ahdistusta ja pakottavan tarpeen päästä eroon. Mutta viimeaikoina olen alkanut ajatella hieman toisin. Ilman isoisäni nikkaroimaa vaatearkkua minä en tuntisi häntä. En itse ehtinyt häntä tavata eikä enää ole ketään, jolta kysyä. Mutta kun katselen arkun kuvioitua kantta ja saranoita, mieleeni silloin tällöin tulee kuva isoisästäni työskentelemässä arkun parissa. Luultavasti piippu suupielessä.

    Toisaalta tavarasta voi löytää yllättäviä yhtymäkohtia ja on mielenkiintoista, kuinka erilaisia merkityksiä kukin ihminen samalle tavaralle voi antaa. Tämän olen huomannut esimerkiksi siarusten kanssa vertailemalla ajatuksia lapsuutemme kodin tavaroista. Yhdelle tavarapaljous on ollut kodikasta ja toiselle ahdistus.

    Tottakai henkilökohtaisen tavaran arvo vähenee määrän myötä, mutta nykyään en enää niin pyri ”kliiniseen” suhteeseen tavaran kanssa.

    Kiitos vielä tekstistäsi, se tosiaan antoi ajateltavaa. (kuten näkyy 😂) Olen itse tietoisemmin pyrkinyt minimalismiin muutaman vuoden, ja nyt taidan olla kyseenalaistamisvaiheessa, jonka jälkeen ehkä löydän itselleni sopivan kohtuuden.

Mitä mieltä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s