iZensä hyväksyminen

Pimeän väistyessä ja lämmön lisääntyessä olen jälleen huomannut, miten valollakäyvä sitä voi ihminen ollakaan. Ei enää merkkiäkään talvikuukausien väsymyksestä tai aikaansaamattomuudesta. Kuluneella viikollakin heräsin parina aamuna jo viideltä aamulenkille! Kun aurinko alkoi viimein tekemään keväästä totta, tuli terassikausikin avattua loppuviikosta heti useamman illan istumisella. Tapasin muutamia ystäviäni ja kuulumisten vaihdon ohessa keskustelimme kaikkien kanssa myös lempiaiheestani, minusta. Toki monesta muustakin. Saatoimme jokusen tuopin ja viinilasinkin siinä samalla kumota.

Vastailin pitkin viikkoa myös Kodin kuvalehden verkkotoimittajan kysymyksiin minimalismistani. Terassikeskusteluiden ja haastatteluvastauksien muotoilun tiimellyksessä tein uusia havaintoja itsestäni ja tulin siihen tulokseen, että olen saavuttanut jonkin uudenlaisen zenin suhteessa omaan elämääni. Olen kyllä pitkään jo ollut onnellinen tilasta, jossa koen olevani ja suunnasta, johon olen matkalla, mutta joku uusi tyytyväisyyden taso on nyt ollut aistittavissa. Voi hyvin olla, että se johtuu vain auringonpaisteesta ja ystävistä, mutta koen itse, että kohta vuosi minimalistina on alkanut vaikuttamaan ulkonaisen yksinkertaistamisen lisäksi pikkuhiljaa oikeasti myös sisältä päin.

Vaikka en ole koskaan ollut mitenkään kovin kunnianhimoinen tai tavoiteorientoitunut, on minulla poikkeuksetta aina ollut tekeillä jokin itseni kehittämisen projekti. Ja vaikka pidän itseäni hyvin mukavuudenhaluisena ja luontaiseen laiskuuteen taipuvaisena enkä mielestäni ole saanut elämässäni aikaan mitään mainittavaa, minulla on silti aina ollut halu kasvaa ihmisenä “paremmaksi”. Kun keskustelin samasta uskonnollisesta taustasta tulevan ystäväni kanssa tuon kulttuurin kelpaamattomuuden, parannuksenteon ja kilvoittelun vaatimuksesta, tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että siitäköhän taustasta myös omat jatkuvan parantamisen projektini nousevat. Olen mielestäni entisenä ammattiuskovaisena ollut aina uskontoskenessä kuin kala vedessä, enkä ole itse kokenut sitä koskaan erityisen raskaana, kuten monet muut. Minulle ei ole kuitenkaan aiemmin tullut mieleen, miten paljon se on mahdollisesti vaikuttanut ajatteluuni ihmisenä kasvusta. Tai sitten olen vain ihmisenä sellainen, jolla on aina jokin päänsisäinen muutosjohtamisen prosessi käynnissä.

Olen kuitenkin hiljattain huomannut, että suhtaudun nykyään projekteihini entistäkin hyväntahtoisemmin. Jopa hieman huvittuneena. Enkä koe niissä samanlaista epäonnistumisen tai pettymyksen mahdollisuutta kuin aiemmin. Tämä saattaa johtua toki myös ikääntymisestä ja siitä, että alkaa pikkuhiljaa olla sinut itsensä kanssa, mutta uskon, että minimalismilla on ollut myös vaikutusta. Kun olen oppinut olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla jo on, olen oppinut myös hyväksymään itseni paremmin sellaisena kuin jo olen. Minusta tuntuu, että olen saavuttanut jonkinlaisen oman elämäni flow-tilan.

Olen miettinyt ovatko ylenmääräinen shoppailu, hamstraaminen, kerskakulutus tai keräily vain keinoja kokea itsensä kokonaisemmaksi ja paremmaksi ihmiseksi? Tai päin vastoin, ovatko minimalismi, zero waste, veganismi tai konmarittaminen tapoja tuntea itsensä ehjäksi ja hyväksytyksi? Kuinka tyytyväinen sinä olet itseesi ja elämääsi? Millaista elämäsi olisi, jos hyväksyisit itsesi juuri sellaisena kuin nyt olet?

5 vastausta artikkeliin “iZensä hyväksyminen

  1. Olen aina ollut enimmäkseen hyvin onnellinen. Elämässäni on pääosin olleet asiat suurinpiirtein mallillaan kokoajan. On ihana lapsuus, tukeva ja rakastava perhe ja läheiset, katto pään päällä ja ruokaa syötäväksi. Elämä on ja on ollut helppoa. Toki mukaan on mahtunut alamäkiä, mutta kaiken kaikkiaan minulle on jaettu loistavat kortit.

    Itse näen kiinnostukseni zero wasteen, minimalismiin ja veganismiin kasvuna. Olen aina ollut hamstraaja. Jo lapsena kirjoituspöytäni tulvi säästettyjä karkkipapereita, koska niitähän saattaa joskus tarvita…. Omilleen muuton jälkeen tavaramäärä räjähti. Aina piti muuttaa isompaan ja isompaan asuntoon. Tavarat toivat turvaa. Jos maailma murjoisi, niin ainakin voisi käpertyä tuttujen ja turvallisten tavaroiden keskelle murehtimaan.

    Ensimmäisen kerran kiinnostuin minimalismista opiskeluaikana, mutta silloin oli vielä liian aikaista yrittää luopua tavaroiden turvasta. En ollut valmis hylkäämään turvapeittoa. Veganismiin tutustuin, koska halusin haastaa itseni syömään viikon vegaanisesti. Se oli hauskaa, se teki oloni hyväksi niin fyysisesti kuin henkisesti. Yhtäkkiä huomasinkin kiinnostuvani eettisestä syömisestä ja ekologisuudesta. Olin kasvanut ja löytänyt uuden polun elämälleni. Maailmaani aukesi mahtava, uusi seikkailu.

    Tutkiessani ekologisuutta ja potiessani tuskaa siitä miten lehmien syöminen tuhoaa maapallon metaanipäästöillä, löysin zero wasten. Oi, ihanaa, uusi askel ja mahdollinen seikkailu. Paljon parempaa kuin yrittää saarnata ystäville lihan eettisyydestä. Zero waste on väylä jotain voin tutkia ja astella ihan itse, yksinäni. Mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja oppia uutta asioista, jotka ovat alkaneet kiinnostaa. Kasvunpaikka. Paljon parempaa kuin ystävien kiusaaminen.

    Zero waste toi takaisin minimalismin pariin. Nyt luin tekstejä erilaisella mielellä. Kysymys ei ole tavarasta, vaan siitä mikä on elämässä tärkeää. Keskittymisestä olennaiseen. Päädyin pohtimaan mitä minä haluan elämääni, mikä on tärkeää. Mikä ahdistaa arjessa ja tuo huonoa oloa? Raivasin turhaa tavaraa kodistani ja jälleen tunsin oloni paremmaksi. Kutkutteleva seikkailun tuntu oli ilmassa. Voin kasvaa vielä tähänkin suuntaan.

    Kävelin koirien kanssa samaa lenkkiä kuin yli kymmenen vuotta sitten kun ensimmäisen kerran luin minimalismista ja mietin miten paljon kasvua onkaan näiden vuosien väliin mahtunut. Onnea, iloa, surua, ahdistusta, erilaisia ajatuksia ja itse elämää. Kun asuin kerrostalossa, jonka ohi kävelimme, olin onnellinen, olin tyytyväinen siihen hetkeen. Kävellessäni olin onnellinen ja tyytyväinen tähän hetkeen. En huomaa olevani sen kokonaisempi silloin kun nytkään. Olen sama ihminen ja kuitenkin kasvamisen myötä niin erilainen.

    1. Kiitos, kun kerroit tarinasi! Mulla on tuo ekologisuusnäkökulma tullut vasta pikkuhiljaa minimalismin myötä esiin, mutta nollahukkailuun on kyllä vielä todella pitkä matka. Enkä välttämättä koskaan siihen edes halua pyrkiä. Mutta jokaiselle lienee olennaisinta tuo kysymys nimenomaan siitä, että mikä on oikeasti elämässä tärkeää ja mikä sitten taas ei. Aurinkoa matkaasi.

Mitä mieltä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s