10 vuotta (ja iPhonea) myöhemmin…

Selailin tänään pitkästä aikaa vanhoja valokuviani Facebookista ja törmäsin lähes tasan kymmenen vuotta sitten ottamaani selfieen, muistaakseni ensimmäiseeni ikinä. Se on otettu muutaman päivän ikäisellä iPhone 3G:llä, jossa oli 2 megapikselin takakamera ilman automaattitarkennusta tai kuvanvakaajaa. Aikana, jolloin sanaa selfie ei vielä käyttänyt juuri kukaan. Koska minulla sattui olemaan musta huppari päällä tänäänkin, päätin koittaa toteuttaa kuvasta uuden painoksen. Pipo on pykälää kireämpi, silmälasit ovat vaihtuneet muutamaan kertaan ja kuulokkeista on kuihtunut kaapelit. Eikä aurinko ole enää niin kirkas. Valitettavasti se mokoma ehti pilveen sillä välin, kun etsin punalehtistä pensasta, mutta aika lähelle alkuperäistä pääsin. Saan olla todella onnellinen, jos aika on minulle yhtä armollinen vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. Värillisen version löydät Facebookista.

Tämän päivän kuva on otettu kymmenennellä iPhonellani. Olen siis vaihtanut puhelinta uuteen vuoden välein. Suurin osa niistä tuli hankittua 20-30 euron kuukausimaksulla ja edellisen myin aina uuden alta pois 300-400 eurolla, mikä riitti edellisen puhelimen jäljellä olevien erien kuittaamiseen. Pikaisesti laskettuna olen käyttänyt kymmenessä vuodessa puhelimiin noin 3000 euroa. Ei mielestäni aivan kohtuuton hinta siitä, että on ollut aina markkinoiden parasta teknologiaa käytettävissä. Toisaalta joka toisen mallin olisi aivan hyvin voinut jättää väliinkin. Mutta kaksi vuotta vanhan puhelimen jälleenmyyntiarvo taas olisi laskenut jo sen verran, ettei lopputulos olisi varmasti poikennut rahallisesti juurikaan nykyisestä.

Vuosi sitten luovuin viimeisestä omasta iPhonesta. Puolisen vuotta kestin työsuhde-Honorin kanssa taistelua, mutta sitten sain onneksi kokea jälleen armon. Nykyinen työpuhelimeni on iPhone SE, joka toimii vielä melko hyvin, ollakseen neljä vuotta vanhaa teknologiaa. Applen omat sovellukset pyörivät ihan mutkattomasti, mutta Facebook ja muut mastodontit välillä jo vähän hidastelevat. Tällä mennään tietysti niin pitkään, kun siinä henki pihisee. En usko, että enää itse hankin koskaan puhelinta, mutta jos niin joskus käy, toivon että tällaisia pienikokoisia versioita on vielä tarjolla. En todellakaan halua kaksin käsin käytettävää lautasta, vaan yhden käden peukalolla hallitavan ja taskuun hyvin mahtuvan mallin. Ainut puhelin, jonka olen koskaan pudottanut niin pahasti, että näyttö on hajonnut, oli liian suuri iPhone 6+. Sen jälkeen palasinkin takaisin pienempiin malleihin.

Unelmapuhelimeni olisi ulkomitoiltaan täsmälleen nykyisen kokoinen, mutta näyttö voisi tietysti täyttää koko etupuolen ja akku varsinkin saisi olla suurempi. Minusta on käsittämätöntä, että vaikka puhelimien tekniikka kehittyy edelleen aivan uskomatonta vauhtia, niiden akunkestossa joutuu edelleen tyytymään vajaaseen päivään. Enkä kyllä ikinä olisi itse valmis maksamaan puoltatoista tuhatta euroa laitteesta, jonka kamera törröttää pykälän verran rungon ulkopuolella ja jonka näytön yläreunassa on ruma musta lovi. Olen melko varma, etteivät uusimmat iPhone-mallit olisi ikinä päässeet Steve Jobsin tiukan minimalistisesta seulasta läpi. Toivottavasti puhelimien kehitys vielä joskus tulevaisuudessa keskittyy enemmän käytettävyyden kannalta olennaisiin seikkoihin pelkän kilpavarustelun ja ulkomittojen kasvattamisen sijaan.

Pitääkö aina olla ees onnellinen?

Huomasin jossain vaiheessa minimalismi-innostustani, että tavaroiden ja asioiden karsimisessa on helposti loppuviimein kysymys samasta mekanismista kuin niiden haalimisessa ja hankkimisessakin. Tyytymättömyys nykytilaan triggeröi ja pakottaa tekemään edes jotakin, jotta voisi sitten joskus olla tyytyväinen. Molempiin on myös yhtä helppo jäädä koukkuun. Kun olin karsinut kaiken turhan tavaran ja muut epäolennaiset asiat elämästäni saadakseni aikaa, tilaa ja energiaa olennaiselle, en ollutkaan enää ihan varma mitä se sitten on. Minimalismi on loistava keino tilan ja ajan raivaamiseen, mutta kaiken tehtyäsi saatat yllättyä. Kun ei ole enää mitään puuhasteltavaa, joutuu lopulta pysähtymään ja kohtaamaan itsensä. Mitä minä oikeastaan haluan nyt sitten tehdä elämässäni? Onko elämällä ylipäätään joku sitä itseään suurempi merkitys?

Vuosi sitten tähän aikaan, kun tein töissä ainoastaan kolmepäiväistä viikkoa, käytin mielelläni säästyneen ajan lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja youtubettamisen harjoitteluun. Talvella kokopäivätyöt sitten veivätkin jälleen vähän mennessään eikä harrastelulle löytynyt enää samalla tavalla resursseja. Enkä tiedä olisiko minulla ollut sen enempää sanottavaakaan, vaikka aikaa olisikin ollut. Viihdyn hyvin töissä ja pääsen toteuttamaan itseäni myös kahdeksan ja neljän välillä, joten luovaa energiaa ei välttämättä iltaisin ole enää niin paljon jäljellä.

Olen myös viimeiset viisi vuotta elänyt toipuvana saarnaholistina. Edellisessä elämässäni minulla oli jonkinlainen sanomisen pakko ja enemmän tai vähemmän vastaanottavainen yleisö sen purkamiseksi lähes viikoittain. Sittemmin olen iloinnut suunnattomasti siitä, ettei ole enää tarvetta olla välttämättä mitään mieltä mistään. Ja toisaalta siitä, että voin olla juuri sitä mieltä, mitä oikeasti olen. Ilman, että joutuisin laulamaan jonkun toisen lauluja, koska perheeni elatus olisi siitä kiinni. Vaikka olen siis edelleen todella innostunut minimalismista, olen huomannut, ettei minulla ole varsinaisesti tarvetta julistaa sitä muille. Ainakaan kovin pahasti! Pitkin kesää olen myös pohtinut vakavasti, että haluanko elää vielä ekologisemmin tai ryhtyä zero waste -hipiksi, jotta minulla olisi jälleen jokin uusi projekti, josta kirjoittaa blogiin.

Ihmiselle taitaa olla lajinomaista pyrkiä koko ajan jonnekin. Eteenpäin, ylöspäin, nopeammin, isommin. Ja toisaalta onnellisuutta koetaan kuitenkin usein juuri niissä pienissä hetkissä, kun ei olla pyrkimässä eikä pyristelemässä minnekään. Tyytyväisyys on todennäköisesti lopulta vain tasapainon sivutuote. Kun elämässä on sopivasti aikaa ja tilaa, tekemistä ja tavoitteita, lepoa ja olemista, seuraa siitä sekä sielun että ruumiin hyvinvointia. Liiallinen touhuaminen väsyttää ja toisaalta täysin tavoitteeton tekemättömyys puuduttaa. Tasapainokaan ei kuitenkaan välttämättä ole ratkaisu lopulliseen onnellisuuteen.

Olen neljäkymmentä, täysin terve, nautin valkoisen heteromiehen etuoikeuksista, vaikka pyrinkin suhtautumaan niihin tiedostavasti, ja elän tällä hetkellä juuri sellaista elämää, kuin olen aina halunnut. Silti välillä tulee olo, että onko tässä mitään järkeä tai mieltä. Jotkut ovat sitä mieltä, että elämä ilman toisen puolesta uhrautuvaa pyyteetöntä rakkautta ei ole mielekästä. Monet uskonnot taas elättelevät tarinaa jonkinlaisen jumalan tai oikean elämän tien mentävästä aukosta sydämessä, jota ei mikään muu voi täyttää. Väitän, että olen omalta osaltani kokeillut mm. nämä molemmat vaihtoehdot, niin pohjia myöten, kuin se ylipäätään itsekkäälle ihmiselle on mahdollista. En siis usko vastauksen löytyvän edes suurista kertomuksista, joilla monet myös mielensä pyrkivät täyttämään. Mitä jos onkin vain niin, kuten Yuval Noah Harari uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” toteaa:

Maailmankaikkeudella ei ole tarkoitusta, eikä ihmisen tunteillakaan ole tarkoitusta. Ne eivät ole osa suurta kosmista kertomusta – ne ovat vain ohimeneviä värähtelyjä, jotka tulevat ja menevät ilman erityistä tarkoitusta. Se on totuus. Koeta kestää.

Ehkäpä mielekkään elämän salaisuus onkin sen tarkoituksettomuuden hyväksymisessä, jopa tuon merkityksettömyyden rakastamisessa. Joten mitä jos lakkaisit turruttamasta itseäsi ylenmääräisellä kuluttamisella, sen synnyttämillä vastareaktioilla tai maailmoja syleilevillä tarinoilla? Voitko kuvitella lopettavasi ikuisen merkityksen metsästyksen ja tyytyväsi nauttimaan elämästä sellaisenaan? Mielestäni Milan Kundera muotoilee tämän erittäin kauniisti:

Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. Mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkityksettömyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.

Tervetuloa merkityksettömyyden juhlaan!