Valikko Sulje

minimalismi.net

yksinkertaisesti vähemmän

Ihanan kallista

Tunnustan olevani minimalistin lisäksi edelleen parantumaton hedonisti ja hifistelijä. Olen aina rakastanut kauniita, kalliita ja ennen kaikkea toimivia esineitä ja asioita. Minulla on myös taipumusta pitää kalliimpia tuotteita lähtökohtaisesti edullisia parempina. Uskon sen ainakin osittain johtuvan edellisessä kirjoituksessa kuvaamastani taustasta. Jossakin vaiheessa huomasin, että jonkinlaisena vastareaktiona isäni taipumukselle tinkiä aina ja kaikesta, maksoin itse mielelläni jopa ylihintaa, jos koin saavani hyvää palvelua ja oikeasti sellaisia tuotteita, jotka edustivat minulle laatua ja statusta.

Muistan kuinka yliopistolla markkinoinnin professori aina kritisoi meitä suomalaisia siitä, ettei kukaan muu maailmassa kuin impivaaralaiset, halua ostaa kalliimpaa design-tavaraa alennusmyynnistä. Hän oli sitä mieltä, että juuri brändiarvo erottaa jyvät akanoista, ja siitä pitää olla valmis myös maksamaan. Huomaan usein edelleen olevani samaa mieltä. Mitä järkeä on ostaa alennuksella premium-luokan tuotteita, joiden arvosta suuri osa kuitenkin perustuu nimenomaan niiden kalleuteen ja sen mukanaan tuomaan statukseen? Ja vielä ylpeillä sillä, että sainpa halvalla! Jos priimaa on pakko ostaa, pitää siitä mielestäni kyetä maksamaan myös täysi hinta. Tiedän kuulostavani minimalistiksi todennäköisesti hieman ristiriitaiselta, mutta nämä kaksi voimaa minussa taistelee.

Tiedostan makuni kalleuden myös ruokien ja erityisesti juomien suhteen. Jostain kumman syystä se kalliimpi huolella pantu käsityöläisolut, vastajauhettu pienpaahtimokahvi, tuoreen briossin välissä lepäävä hiiligrillillä paistettu kahdesti jauhettu nauta, kauniiseen design-purkkiin pakattu kaurajuoma, parempi sisäfile medium miinus ja vuosia aidossa tammitynnyrissä kypsynyt punaviini tai täysi-ikäinen savuinen viski vain maistuu suussani paremmalta kuin halpuutetut vaihtoehdot. Varmasti laadulla on myös takeita, mutta aavistan, etten selviäsi kaikista sokkotesteistä ainakaan täysin kuivin jaloin. Enkä pidä kuitenkaan itseäni snobina, pystyn syömään hyvällä ruokahalulla myös roiskeläppäpizzan Pirkka-oluen kanssa, jos tarve vaatii. Minimalistina haluan kuitenkin ensisijaisesti pyrkiä korvaamaan määrää laadulla. Tässäkin on vielä pitkä tie edessä, mutta tiedostan vajavuuteni.

Toisaalta osaan usein jo nauraa omalle brändihuoraukselleni ja olenkin alkanut pikkuhiljaa rokottamaan itseäni sitä vastaan. Viime syksynä mm. ostin rakastamieni Happy Socksien sijaan harmaita perussukkia Lidlistä. Koska halvalla sai. Olen myös käyttänyt pitkään kalliiden merkkineuleiden ohella muutamaa jo vuosia sitten H&M:ltä parilla kympillä hankittua neuletakkia, jotka ovat edelleen aivan kuosissa. Myös lempivaatteeni, Jack & Jonesin alennusmyynnin jälkialesta viisi vuotta sitten viidellä eurolla ostettu farkkupaita, on yhä kuin uusi. Ei pienintäkään merkkiä kulumisesta. Sen sijaan vuodenvaihteessa ostamani design-farkut, joiden myyjä lupasi olevan sitä kestävämpää sorttia, ovat jälleen kerran jo haaroista puhki. Kolmen kuukauden käytön jälkeen! Eli se siitä Älä osta mitään -vuodesta. Onneksi annoin itselleni luvan korvata rikkimenevät vaatteet tarvittaessa uusilla. Kävelytyylissäni täytyy olla jotakin pahasti pielessä. Harkitsen fysioterapeuttia, tulisi takuulla halvemmaksikin. Hinta ei siis kuitenkaan oman kokemukseni perusteella kerro välttämättä mitään laadusta ja kestävyydestä.

Vanhana fanaattisena applelaisena olen kuitenkin omasta mielestäni kärsinyt kohtuuttomasti viime syksyisestä valinnasta luopua kokonaan omasta iPhonestani. Päätin tyytyä työsuhde-Honoriin lähinnä sen kahden sim-korttipaikan vuoksi. Toisaalta se oli siinä vaiheessa pakon sanelema ratkaisu, koska tarvitsin mielestäni välttämättä digijärkkärin alkavan Youtube-harrastukseni innoittamana. Syksyn osapäivätyön tuloilla ainut mahdollisuus oli luopua jostakin todellisuudessa tarpeettomasta, tässä tapauksessa siis puhelimesta, jolla onneksi oli vielä jälleenmyyntiarvoa. Sikäli en kadu päätöstäni. Tulen tietenkin käyttämään nykyisen työsuhdepuhelimeni loppuun, mutta uskon, etten jatkossa enää koskaan hyväksy Android-laitteita käyttööni. Mieluummin luovun vaikka henkilökohtaisesta liittymästäni kokonaan ja hankin itse vanhemman iPhonen sekä työ- että vapaa-ajan puhelimeksi.

Toivon kaikesta huolimatta, että tämä kuluva Älä osta mitään -vuoteni auttaa minua saamaan edes hieman etäisyyttä näihin luontaisiin taipumuksiini. Minusta on todella mielenkiintoista nähdä, onko vuosi riittävän pitkä aika muuttamaan ajatteluani oikeasti mihinkään suuntaan. Olen kuitenkin melko varma, että makuni tulee aina olemaan kallis, mutta pyrin jatkossa varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota pelkän kalliin hinnan ja merkin sijaan oikeasti laatuun. Laadun kokeminenkin on tietysti hyvin subjektiivista, mutta esimerkiksi tuosta Honorista minulla ei ainakaan ole kyllä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Tai no, olihan se halpa.

I see God in the instruments
and the mechanisms
that work reliably
–R. Buckminster Fuller

Maksimalistin tunnustuksia

Suora isku vasten kasvoja. Siltä se tuntui, kun näin ensimmäisen kerran elokuvan Fight Club. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen kertojan koti, jossa kaikki oli yhteensopivaa kuin suoraan Ikean kuvastosta. Vain hintalaput puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri noin olen aina halunnut elää! Ja mietin millainen ruokailuryhmä parhaiten minua kuvastaisi ihmisenä. Muistan, että tykkäsin elokuvasta jo silloin. Tietenkin. Mutta minua harmitti sen tasapainoisen sisustuksen tuhoutuminen tulipalossa.

Olin elänyt lapsuuteni kahdeksankymmentäluvun juppiunelman varjossa. Rahaa oli tarjolla ja sehän piti kerätä pois. Perheemme koki nopean nousukauden sarjayrittäjyyden, omakotitalon, käteisellä ostettujen uusien autojen, ulkomaanmatkojen, laskettelureissujen, videoiden, stereoiden ja ensimmäisten matkapuhelinten symboloimana. Ja yhtä nopean alamäen. Sain nähdä läheltä yhdeksänkymmentäluvun lamavuodet pohjia myöten. Muistan, kuinka konkurssin ja velkasaneerauksen myötä meillä syötiin säilykelihakeittoa niin usein, että minua edelleen kuvottaa ajatuskin punaisista sikanauta-kimpaleista. Huonoja investointeja, huonoja valintoja. Asuntojen korot nousivat räjähdysmäisesti ja tilavasta omakotitalosta piti muuttaa takaisin vuokralle. Jäljelle jäi vain velkaa.

Hyvin vähän tästä teininä ymmärsin. Koskaan ei tarvinnut kuitenkaan nähdä nälkää enkä muista, että olisin ikinä kokenut varsinaista puutetta mistään. Isälläni oli taipumus tehdä rahaa, äidilläni käyttää sitä. Isällä oli tapana tinkiä aina ja kaikesta, kauppamies kun oli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi joku maksaisi merkkifarkuista yli satasen, kun niiden tekeminen vinkuintiassa maksoi muutaman hassun markan. Minua nolotti olla hänen kanssaan kaupassa. Äitini taas ei antanut rahalle mitään arvoa. Tai ainakaan osannut rajoittaa kulutustottumuksiaan. Tai siltä se ainakin minun näkökulmasta vaikutti. Kaikkea oli saatava, mieluiten heti. Taisin periä molempien huonot puolet. Olen aina ollut toivoton rahan käyttäjä.

Aloitin työurani, jos siitä sellaista sanaa edes voi käyttää, pienipalkkaisena pastorina. Rakastin työtäni, vihasin pennin venytystä. Se oli myös huono yhdistelmä kasvavan lapsiperheen pääasialliselle elättäjälle. Jotenkin kuitenkin pärjättiin. Välillä ei ollut varaa pitää autoa. Koska olin tehnyt katastrofaalisia autokauppoja. Välillä oli mahdollisuus jopa siihen omakotitalounelmaan. Pikkulapsiperheen arjen ja ruuhkavuosien keskellä törmäsin ajatukseen minimalismista. Että omistaisi vain sen mikä on täysin välttämätöntä. Ideologia soitti kelloja, koska elämässämme ei ollut mahdollisuutta muuhun. Laskin omat henkilökohtaiset tavarani. Niitä oli trendikkäästi satakunta. Ajattelin olevani minimalisti. Mutta todellisuudessa olin vain absolutistivaihetta elävä maksimalisti.

Kymmenen vuoden kitsastelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Oli pakko ryhtyä oikeisiin töihin. Tai myyntihommiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että ei minusta ainakaan ikinä isäni kaltaista myyntimiestä tulisi. Sen kuitenkin osasin, kun olin vuosien ajan myynyt uskontoa. Muistan, kun vakuutusyhtiön myyntijohtaja kysyi minulta työhaastattelussa mitä ajattelen siitä, että myytävä tuote on melko abstrakti. Sanoin, että Jeesus oli vielä abstraktimpi, ja hyvin oli sekin käynyt kaupaksi. ”Paikka on teidän”, hän ojensi kätensä.

Yhtäkkiä tuloni kaksinkertaistuivat. Tuntui hetken siltä, että rahaa tuli oikeasti ovista ja ikkunoista. Ostin kaiken, mistä olin vuosia haaveillut. Uuden auton. Kalleimman television, mitä paikallisesta liikkeestä löytyi. Toisen uuden auton. Valkoiset nahkasohvat.

Tavoilleni uskollisesti päädyin pian jälleen toivottomiin autokauppoihin ja vaihdoin kaksi hyvää uudehkoa japanilaistamme yhteen vanhaan BMW:hen. Sen moottori hirtti kiinni ensimmäisillä kunnon pakkasilla. Oli kuulemma Etelä-Euroopan mallia. Mutta olin haaveillut sellaisesta pikkupojasta lähtien. Melkein kolmekymmentä vuotta. Ajattelin viimein olevani sen arvoinen. Vaimo oli eri mieltä. Laitettiin lusikat jakoon. Tai no minä otin Bemarin ja sen telkkarin, loput jätin hänelle ja lapsille.

Pidin pari välivuotta elämästä. Opiskelin, lomailin, seurustelin ja otin rennosti. Asuin maalla ystäväni kalustetussa omakotitalossa talonvahtina. Enkä omistanut juuri mitään. Pidin jälleen itseäni minimalistina. En edelleenkään ollut. Kahden vuoden chillailun jälkeen oli palattava jälleen töihin. Enkä osannut taaskaan hakeutua muualle kuin takaisin myymään. Ajoin bemarini paaluun ja päätin luopua autoilusta. Muutin myös vuokralle keskustaan turhan kalliiseen unelmakämppään. Rahaa alkoi jälleen virrata ja tuttuun tapaan annoin sen virrata pankkitilini läpi. Koska minulla ei ollut asunnossa muuta kuin patja, päätin ryhtyä sisustamaan. Jälleen vanhat tavat puskivat läpi ja halusin kaiken mulle heti. Mieluiten jo eilen. Rahaa paloi ja visa vinkui. Mikään ei riittänyt. Viihdyin elämässäni, mutta en tullut ostamalla sen onnellisemmaksi, mitä jo olin. Silti tein juuri niin kuin nuoruuteni Fight Clubin sankari. Ostin asioita joihin minulla ei ollut varaa. Rahalla jota en ollut vielä tienannut. Tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Joista en edes pitänyt. Kunnes minusta tuli oman elämäni Tyler Durden ja päätin räjäyttää elämäntapani atomeiksi.

Minimalismia ihmissuhteisiin

Tämä on teksti on julkaistu aiemmin nimellä ”onko meillä joku ihmissuhde?” edellisessä blogissani 1.8.2016

Olen jo muutaman vuoden ollut sitä mieltä, että en ainakaan tässä elämänvaiheessa etsi tai oikeastaan edes kaipaa itselleni perinteistä parisuhdetta. Olen niin naiivi, että uskon sellaisten suhteiden mahdollisuuteen, joissa ei olla pariutumisen tarpeesta tai pelkästä tottumuksesta, vaan puhtaasti vapaasta tahdosta, koska suhde tuottaa syvää iloa molemmille osapuolille. Tällainen ihmissuhde on mielestäni jotain paljon enemmän, kuin ”pelkkä” parisuhde.

Usein kuulee sanottavan, että rakkaus ei ole tunnetta vaan ennen kaikkea tahtoa asettaa toisen etu omansa edelle, ja olen oikeastaan samaa mieltä. Jotenkin puhtaimmillaan tämä näyttäytyy ainakin omassa elämässä suhteessa lapsiini. Rakastan heitä ja pyrin tekemään kaikkeni heidän eteensä, vaikka se olisikin omasta mukavuudesta pois. En väitä olevani siinä kovin taidokas, mutta kutsuvat minua silti #superisi:ksi.

Ihmissuhderintamalla sen sijaan kaipaan nimenomaan sellaisia suhteita, joissa ei tarvitse rakastaa. Suhteita, jotka eivät perustu tarveharkintaan, vaan ovat jotakin sellaista, mikä on elossa ainoastaan siksi, että kaksi ihmistä ja universumi ovat jotenkin kauniilla tavalla linjassa. Tällainen suhde toimii vähän samalla tavoin, kuin pitkäkestoiset ystävyyssuhteet. Vaikka välillä ei nähtäisi tai edes oltaisi missään tekemisissä, kaikki jatkuu siitä, mihin viimeksi on jääty, kun seuraavan kerran kohdataan. En tarkoita kuitenkaan, että tällainen suhde olisi jotenkin pelkällä friendzonella, vaan se voi sisältää kaikki rakkaussuhteen elementit. Tai ainakin lupauksen niistä. Ajoitus ei välttämättä osu aina kohdalleen, jolloin suhde, joka voisi olla hyvinkin syvä, jää platoniseksi tai pinnalliseksi, ainakin toistaiseksi.

Tällaisessa ihmissuhteessa voi kuitenkin vapaasti ilmaista toiselle, kuinka ihana hän on tai kuinka paljon hänestä välittää, ilman että tarvitsee miettiä yhteistä jääkaappia, asuntolainaa tai arjen jakamista. Mielestäni tällainen aikuisten ihmissuhde ei perustu siihen, että toisesta tarvitaan ylipäätään mitään, vaan siihen, että toisen kanssa on kaunista ja rakentavaa jakaa juuri käsillä olevat hetket tässä ja nyt. Ihmissuhdetta ei myöskään tarvitse olla koko ajan määrittelemässä tai pohtimassa mihin se johtaa ja millä aikataululla. Voi olla, että tällainen suhde ottaa jossain vaiheessa myös perinteisen parisuhteen muodon, sitä en kiellä. Mutta mielestäni on täysin mahdollista, että näin ei ikinä käy, ja silti kyseinen ihmissuhde voi olla erittäin pitkäikäinen, jopa läpi elämän kestävä.

Edellä olevasta johtuen, en myöskään usko ihmissuhteen päättymiseen. Tai siis minusta on suunnaton sääli ja onnettomuus, jos joskus parisuhteen muodossa ollut ihmissuhde halutaan lopettaa kokonaan, kun erotaan. Jotenkin on musta todella kamalaa ajatella, että yhteiset hetket tai jopa vuodet halutaan vain unohtaa ja pyyhkiä pois ikäänkuin olemattomiksi. Voiko pahemmin enää heittää hukkaan omaa ja toisen aikaa ja elämää? Itse ainakin haluaisin olla väleissä kaikkien kanssa, joita kohtaan olen elämäni aikana mitään tuntenut. Kaikkien kohdalla tämä ei tietysti vain yksinkertaisesti ole mahdollista ja silloin on pystyttävä päästämään irti ja mentävä eteenpäin.

Edelleen minusta tuntuu, että minulla on joitakin tällaisia puhdasta iloa tuottavia ihmissuhteita olemassa enkä kyllä muunlaisia enää kaipaakaan. Oletko sinä konmarittanut ihmisiä elämästäsi?

Miten voitat pelkosi nyt?

Mitä sinä pelkäät? Mikä on se asia tai päätös, jonka tiedät, että sinun tulisi tehdä tänään tai mieluiten jo eilen, mutta minkä tekemistä edelleen välttelet ja siirrät tuonnemmaksi? Mitä asioita pakenet yltiöpäiseen kuluttamiseen? Tai ympärivuorokautiseen työntekoon, ylensyömiseen, väkivaltaan, rahan perässä juoksemiseen tai itsesi rääkkäämiseen? Mitä päätöksiä jätät tietoisesti tai tiedostamattasi tekemättä, kun huuhtelet aivosi ajatuksineen kaatokänniin tai Netflix-maratonilla koomaan? Minkä pelon olet jättänyt kohtaamatta, kun purat ahdistustasi raivoamalla liikenteessä, räyhäämällä lapsille tai trollaamalla sosiaalisessa mediassa?

Me ihmiset useimmiten tiedämme melko tarkkaan mitä meidän tulisi tehdä toisin, jotta elämänlaatumme oikeasti paranisi ja saisimme aikaan niitä asioita, joita todellisuudessa haluamme tehdä. Ongelma ei ole siinä, ettei meillä ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä. Vaan siinä, että emme vain tee niin. Suurimmalla osalla meistä on myös kokemusta siitä, että kun saamme viimein puristettua kaiken tahdonvoimamme tai väsymme keksimään sijaistoimintoja, ja päätämme lopulta tehdä sen, mitä täytyy tehdä, se ei olekaan niin vaikeaa! Siihen ei menekään loputtomasti aikaa eikä se vaadikaan sen enempää energiaa kuin meillä on käytettävissä. Ja vaikka sen tekeminen olisi kuinka haastavaa ja raskasta, lopputulos on aina sen arvoinen.

Jos odotamme etukäteen täydellistä varmuutta tai valmistaudumme loputtomasti pienentääksemme riskejä, emme saa koskaan aikaiseksi mitään. ”Se, että jokin päätös tai valinta pelottaa, kertoo siitä, että olemme tekemässä juuri oikeita asioita”, sanoi Zen Habits -bloggaaja Leo Babauta tuoreessa haastattelussaan. Koska ihmisellä on taipumus pyrkiä nopeaan tarpeentyydytykseen ja mahdollisimman helppoon onnellisuuteen, me useimmiten pakenemme tuota pelkoa tai epämukavuutta Facebookiin, Netflixiin, shoppailuun, bileisiin tai kiireellisiin mukatärkeisiin tehtäviin. Tai annamme pelolle vallan ja alamme kertoa itsellemme kauhutarinaa, kuinka epämukavan päätöksen tekeminen saa varmasti koko elämämme luisumaan hallitsemattomaan alamäkeen. Murehdimme etukäteen kaikkia mahdollisia seurauksia, joita haastava päätöksenteko täydellisesti epäonnistuessaan voisi tuoda tullessaan.

Todellisuudessa meidän tulee vain kohdata pelko silmästä silmään. Istua alas ja hengittää syvään. Tarkkailla pelon aiheuttamia tuntemuksia. Puristaako rinnasta, hikoileeko kädet, nouseeko iho kananlihalle, täriseekö polvet? Anna näiden asioiden vain tapahtua äläkä vedä niistä mitään johtopäätöksiä, koska tällöin vain ruokkisit pelkoa entistä enemmän. Mitä sitten, vaikka kätesti hikoilevat? Ei siihen kuole. Se että sydämesi hakkaa kahta kovempaa, kertoo vain siitä, että olet astumassa uteliaisuusalueelle ja unelmiesi toteutumiseen johtava polku alkaa seuraavalla askeleella. Tämä pelko on ystäväsi. Voit oppia odottamaan sitä innolla panikoinnin sijaan. Aloita pienin askelin ja tee vähän pienempiä päätöksiä ensin. Tule tutuksi pelkosi kanssa ja opi sietämään vaikeiden valintojen aiheuttamaa jännitystä. Ja vaikka jokin päätös osoittautuisi vääräksi, sittenpä ainakin tiedät ja voit oppia kokemuksesta. Ei siitä maailmanloppua tule. Ensi kerralla osaat tehdä entistäkin parempia valintoja.

Ja sitten vain teet sen mitä pitää.

Soitat vaikean puhelun. Maksat maratonin osallistumismaksun. Viet viimeisen tupakka-askin roskikseen. Jätät karkkipussin kaupan hyllylle. Pyydät kiinnostavaa ihmistä kahville. Leikkaat luottokorttisi palasiksi. Haet unelmiesi työpaikkaa. Kerrot kumppanillesi, että haluat erota. Vaihdat eteisen palaneen lampun. Alat meditoimaan joka aamu kaksi minuuttia. Teet ostotarjouksen asunnosta. Pyydät tai annat anteeksi. Luovut Muumimuki-kokoelmastasi. Istut kirjoittamaan runoja. Järjestät sukkalaatikkosi ja heität rikkinäiset ja parittomat sukat roskiin. Laitat auton myyntiin. Vedät lenkkarit jalkaan ja astut ovesta ulos. Tiskaat paistinpannun heti ruoanlaiton jälkeen. Poistat Facebookin puhelimesta. Irtisanot vuokrasopimuksen. Tilaat pizzan sijaan salaatin. Kerrot puolisollesi, että haluat lapsen. Varaat ensimmäiset lennot maailmanympärimatkalle. Kosit elämäsi ihmistä. Pyydät ansaitsemasi palkankorotuksen. Kaadat viinat viemäriin. Myyt television. Alat säästää säännöllisesti. Palautat myöhässä olevat lainat kirjastoon. Hankit koiran. Irtisanoudut töistä. Lopetat lihansyönnin. Teet tarkan budjetin. Eroat kirkosta. Aloitat lihansyönnin. Kelaat videokasetin alkuun.

Just. Tee se nyt.

 

Uudemmat artikkelit
Vanhemmat artikkelit