iZensä hyväksyminen

Pimeän väistyessä ja lämmön lisääntyessä olen jälleen huomannut, miten valollakäyvä sitä voi ihminen ollakaan. Ei enää merkkiäkään talvikuukausien väsymyksestä tai aikaansaamattomuudesta. Kuluneella viikollakin heräsin parina aamuna jo viideltä aamulenkille! Kun aurinko alkoi viimein tekemään keväästä totta, tuli terassikausikin avattua loppuviikosta heti useamman illan istumisella. Tapasin muutamia ystäviäni ja kuulumisten vaihdon ohessa keskustelimme kaikkien kanssa myös lempiaiheestani, minusta. Toki monesta muustakin. Saatoimme jokusen tuopin ja viinilasinkin siinä samalla kumota.

Vastailin pitkin viikkoa myös Kodin kuvalehden verkkotoimittajan kysymyksiin minimalismistani. Terassikeskusteluiden ja haastatteluvastauksien muotoilun tiimellyksessä tein uusia havaintoja itsestäni ja tulin siihen tulokseen, että olen saavuttanut jonkin uudenlaisen zenin suhteessa omaan elämääni. Olen kyllä pitkään jo ollut onnellinen tilasta, jossa koen olevani ja suunnasta, johon olen matkalla, mutta joku uusi tyytyväisyyden taso on nyt ollut aistittavissa. Voi hyvin olla, että se johtuu vain auringonpaisteesta ja ystävistä, mutta koen itse, että kohta vuosi minimalistina on alkanut vaikuttamaan ulkonaisen yksinkertaistamisen lisäksi pikkuhiljaa oikeasti myös sisältä päin.

Vaikka en ole koskaan ollut mitenkään kovin kunnianhimoinen tai tavoiteorientoitunut, on minulla poikkeuksetta aina ollut tekeillä jokin itseni kehittämisen projekti. Ja vaikka pidän itseäni hyvin mukavuudenhaluisena ja luontaiseen laiskuuteen taipuvaisena enkä mielestäni ole saanut elämässäni aikaan mitään mainittavaa, minulla on silti aina ollut halu kasvaa ihmisenä “paremmaksi”. Kun keskustelin samasta uskonnollisesta taustasta tulevan ystäväni kanssa tuon kulttuurin kelpaamattomuuden, parannuksenteon ja kilvoittelun vaatimuksesta, tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että siitäköhän taustasta myös omat jatkuvan parantamisen projektini nousevat. Olen mielestäni entisenä ammattiuskovaisena ollut aina uskontoskenessä kuin kala vedessä, enkä ole itse kokenut sitä koskaan erityisen raskaana, kuten monet muut. Minulle ei ole kuitenkaan aiemmin tullut mieleen, miten paljon se on mahdollisesti vaikuttanut ajatteluuni ihmisenä kasvusta. Tai sitten olen vain ihmisenä sellainen, jolla on aina jokin päänsisäinen muutosjohtamisen prosessi käynnissä.

Olen kuitenkin hiljattain huomannut, että suhtaudun nykyään projekteihini entistäkin hyväntahtoisemmin. Jopa hieman huvittuneena. Enkä koe niissä samanlaista epäonnistumisen tai pettymyksen mahdollisuutta kuin aiemmin. Tämä saattaa johtua toki myös ikääntymisestä ja siitä, että alkaa pikkuhiljaa olla sinut itsensä kanssa, mutta uskon, että minimalismilla on ollut myös vaikutusta. Kun olen oppinut olemaan tyytyväinen siihen mitä minulla jo on, olen oppinut myös hyväksymään itseni paremmin sellaisena kuin jo olen. Minusta tuntuu, että olen saavuttanut jonkinlaisen oman elämäni flow-tilan.

Olen miettinyt ovatko ylenmääräinen shoppailu, hamstraaminen, kerskakulutus tai keräily vain keinoja kokea itsensä kokonaisemmaksi ja paremmaksi ihmiseksi? Tai päin vastoin, ovatko minimalismi, zero waste, veganismi tai konmarittaminen tapoja tuntea itsensä ehjäksi ja hyväksytyksi? Kuinka tyytyväinen sinä olet itseesi ja elämääsi? Millaista elämäsi olisi, jos hyväksyisit itsesi juuri sellaisena kuin nyt olet?

Maksimalistin tunnustuksia

Suora isku vasten kasvoja. Siltä se tuntui, kun näin ensimmäisen kerran elokuvan Fight Club. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen kertojan koti, jossa kaikki oli yhteensopivaa kuin suoraan Ikean kuvastosta. Vain hintalaput puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri noin olen aina halunnut elää! Ja mietin millainen ruokailuryhmä parhaiten minua kuvastaisi ihmisenä. Muistan, että tykkäsin elokuvasta jo silloin. Tietenkin. Mutta minua harmitti sen tasapainoisen sisustuksen tuhoutuminen tulipalossa.

Olin elänyt lapsuuteni kahdeksankymmentäluvun juppiunelman varjossa. Rahaa oli tarjolla ja sehän piti kerätä pois. Perheemme koki nopean nousukauden sarjayrittäjyyden, omakotitalon, käteisellä ostettujen uusien autojen, ulkomaanmatkojen, laskettelureissujen, videoiden, stereoiden ja ensimmäisten matkapuhelinten symboloimana. Ja yhtä nopean alamäen. Sain nähdä läheltä yhdeksänkymmentäluvun lamavuodet pohjia myöten. Muistan, kuinka konkurssin ja velkasaneerauksen myötä meillä syötiin säilykelihakeittoa niin usein, että minua edelleen kuvottaa ajatuskin punaisista sikanauta-kimpaleista. Huonoja investointeja, huonoja valintoja. Asuntojen korot nousivat räjähdysmäisesti ja tilavasta omakotitalosta piti muuttaa takaisin vuokralle. Jäljelle jäi vain velkaa.

Hyvin vähän tästä teininä ymmärsin. Koskaan ei tarvinnut kuitenkaan nähdä nälkää enkä muista, että olisin ikinä kokenut varsinaista puutetta mistään. Isälläni oli taipumus tehdä rahaa, äidilläni käyttää sitä. Isällä oli tapana tinkiä aina ja kaikesta, kauppamies kun oli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi joku maksaisi merkkifarkuista yli satasen, kun niiden tekeminen vinkuintiassa maksoi muutaman hassun markan. Minua nolotti olla hänen kanssaan kaupassa. Äitini taas ei antanut rahalle mitään arvoa. Tai ainakaan osannut rajoittaa kulutustottumuksiaan. Tai siltä se ainakin minun näkökulmasta vaikutti. Kaikkea oli saatava, mieluiten heti. Taisin periä molempien huonot puolet. Olen aina ollut toivoton rahan käyttäjä.

Aloitin työurani, jos siitä sellaista sanaa edes voi käyttää, pienipalkkaisena pastorina. Rakastin työtäni, vihasin pennin venytystä. Se oli myös huono yhdistelmä kasvavan lapsiperheen pääasialliselle elättäjälle. Jotenkin kuitenkin pärjättiin. Välillä ei ollut varaa pitää autoa. Koska olin tehnyt katastrofaalisia autokauppoja. Välillä oli mahdollisuus jopa siihen omakotitalounelmaan. Pikkulapsiperheen arjen ja ruuhkavuosien keskellä törmäsin ajatukseen minimalismista. Että omistaisi vain sen mikä on täysin välttämätöntä. Ideologia soitti kelloja, koska elämässämme ei ollut mahdollisuutta muuhun. Laskin omat henkilökohtaiset tavarani. Niitä oli trendikkäästi satakunta. Ajattelin olevani minimalisti. Mutta todellisuudessa olin vain absolutistivaihetta elävä maksimalisti.

Kymmenen vuoden kitsastelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Oli pakko ryhtyä oikeisiin töihin. Tai myyntihommiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että ei minusta ainakaan ikinä isäni kaltaista myyntimiestä tulisi. Sen kuitenkin osasin, kun olin vuosien ajan myynyt uskontoa. Muistan, kun vakuutusyhtiön myyntijohtaja kysyi minulta työhaastattelussa mitä ajattelen siitä, että myytävä tuote on melko abstrakti. Sanoin, että Jeesus oli vielä abstraktimpi, ja hyvin oli sekin käynyt kaupaksi. ”Paikka on teidän”, hän ojensi kätensä.

Yhtäkkiä tuloni kaksinkertaistuivat. Tuntui hetken siltä, että rahaa tuli oikeasti ovista ja ikkunoista. Ostin kaiken, mistä olin vuosia haaveillut. Uuden auton. Kalleimman television, mitä paikallisesta liikkeestä löytyi. Toisen uuden auton. Valkoiset nahkasohvat.

Tavoilleni uskollisesti päädyin pian jälleen toivottomiin autokauppoihin ja vaihdoin kaksi hyvää uudehkoa japanilaistamme yhteen vanhaan BMW:hen. Sen moottori hirtti kiinni ensimmäisillä kunnon pakkasilla. Oli kuulemma Etelä-Euroopan mallia. Mutta olin haaveillut sellaisesta pikkupojasta lähtien. Melkein kolmekymmentä vuotta. Ajattelin viimein olevani sen arvoinen. Vaimo oli eri mieltä. Laitettiin lusikat jakoon. Tai no minä otin Bemarin ja sen telkkarin, loput jätin hänelle ja lapsille.

Pidin pari välivuotta elämästä. Opiskelin, lomailin, seurustelin ja otin rennosti. Asuin maalla ystäväni kalustetussa omakotitalossa talonvahtina. Enkä omistanut juuri mitään. Pidin jälleen itseäni minimalistina. En edelleenkään ollut. Kahden vuoden chillailun jälkeen oli palattava jälleen töihin. Enkä osannut taaskaan hakeutua muualle kuin takaisin myymään. Ajoin bemarini paaluun ja päätin luopua autoilusta. Muutin myös vuokralle keskustaan turhan kalliiseen unelmakämppään. Rahaa alkoi jälleen virrata ja tuttuun tapaan annoin sen virrata pankkitilini läpi. Koska minulla ei ollut asunnossa muuta kuin patja, päätin ryhtyä sisustamaan. Jälleen vanhat tavat puskivat läpi ja halusin kaiken mulle heti. Mieluiten jo eilen. Rahaa paloi ja visa vinkui. Mikään ei riittänyt. Viihdyin elämässäni, mutta en tullut ostamalla sen onnellisemmaksi, mitä jo olin. Silti tein juuri niin kuin nuoruuteni Fight Clubin sankari. Ostin asioita joihin minulla ei ollut varaa. Rahalla jota en ollut vielä tienannut. Tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Joista en edes pitänyt. Kunnes minusta tuli oman elämäni Tyler Durden ja päätin räjäyttää elämäntapani atomeiksi.

Miten voitat pelkosi nyt?

Mitä sinä pelkäät? Mikä on se asia tai päätös, jonka tiedät, että sinun tulisi tehdä tänään tai mieluiten jo eilen, mutta minkä tekemistä edelleen välttelet ja siirrät tuonnemmaksi? Mitä asioita pakenet yltiöpäiseen kuluttamiseen? Tai ympärivuorokautiseen työntekoon, ylensyömiseen, väkivaltaan, rahan perässä juoksemiseen tai itsesi rääkkäämiseen? Mitä päätöksiä jätät tietoisesti tai tiedostamattasi tekemättä, kun huuhtelet aivosi ajatuksineen kaatokänniin tai Netflix-maratonilla koomaan? Minkä pelon olet jättänyt kohtaamatta, kun purat ahdistustasi raivoamalla liikenteessä, räyhäämällä lapsille tai trollaamalla sosiaalisessa mediassa?

Me ihmiset useimmiten tiedämme melko tarkkaan mitä meidän tulisi tehdä toisin, jotta elämänlaatumme oikeasti paranisi ja saisimme aikaan niitä asioita, joita todellisuudessa haluamme tehdä. Ongelma ei ole siinä, ettei meillä ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä. Vaan siinä, että emme vain tee niin. Suurimmalla osalla meistä on myös kokemusta siitä, että kun saamme viimein puristettua kaiken tahdonvoimamme tai väsymme keksimään sijaistoimintoja, ja päätämme lopulta tehdä sen, mitä täytyy tehdä, se ei olekaan niin vaikeaa! Siihen ei menekään loputtomasti aikaa eikä se vaadikaan sen enempää energiaa kuin meillä on käytettävissä. Ja vaikka sen tekeminen olisi kuinka haastavaa ja raskasta, lopputulos on aina sen arvoinen.

Jos odotamme etukäteen täydellistä varmuutta tai valmistaudumme loputtomasti pienentääksemme riskejä, emme saa koskaan aikaiseksi mitään. ”Se, että jokin päätös tai valinta pelottaa, kertoo siitä, että olemme tekemässä juuri oikeita asioita”, sanoi Zen Habits -bloggaaja Leo Babauta tuoreessa haastattelussaan. Koska ihmisellä on taipumus pyrkiä nopeaan tarpeentyydytykseen ja mahdollisimman helppoon onnellisuuteen, me useimmiten pakenemme tuota pelkoa tai epämukavuutta Facebookiin, Netflixiin, shoppailuun, bileisiin tai kiireellisiin mukatärkeisiin tehtäviin. Tai annamme pelolle vallan ja alamme kertoa itsellemme kauhutarinaa, kuinka epämukavan päätöksen tekeminen saa varmasti koko elämämme luisumaan hallitsemattomaan alamäkeen. Murehdimme etukäteen kaikkia mahdollisia seurauksia, joita haastava päätöksenteko täydellisesti epäonnistuessaan voisi tuoda tullessaan.

Todellisuudessa meidän tulee vain kohdata pelko silmästä silmään. Istua alas ja hengittää syvään. Tarkkailla pelon aiheuttamia tuntemuksia. Puristaako rinnasta, hikoileeko kädet, nouseeko iho kananlihalle, täriseekö polvet? Anna näiden asioiden vain tapahtua äläkä vedä niistä mitään johtopäätöksiä, koska tällöin vain ruokkisit pelkoa entistä enemmän. Mitä sitten, vaikka kätesti hikoilevat? Ei siihen kuole. Se että sydämesi hakkaa kahta kovempaa, kertoo vain siitä, että olet astumassa uteliaisuusalueelle ja unelmiesi toteutumiseen johtava polku alkaa seuraavalla askeleella. Tämä pelko on ystäväsi. Voit oppia odottamaan sitä innolla panikoinnin sijaan. Aloita pienin askelin ja tee vähän pienempiä päätöksiä ensin. Tule tutuksi pelkosi kanssa ja opi sietämään vaikeiden valintojen aiheuttamaa jännitystä. Ja vaikka jokin päätös osoittautuisi vääräksi, sittenpä ainakin tiedät ja voit oppia kokemuksesta. Ei siitä maailmanloppua tule. Ensi kerralla osaat tehdä entistäkin parempia valintoja.

Ja sitten vain teet sen mitä pitää.

Soitat vaikean puhelun. Maksat maratonin osallistumismaksun. Viet viimeisen tupakka-askin roskikseen. Jätät karkkipussin kaupan hyllylle. Pyydät kiinnostavaa ihmistä kahville. Leikkaat luottokorttisi palasiksi. Haet unelmiesi työpaikkaa. Kerrot kumppanillesi, että haluat erota. Vaihdat eteisen palaneen lampun. Alat meditoimaan joka aamu kaksi minuuttia. Teet ostotarjouksen asunnosta. Pyydät tai annat anteeksi. Luovut Muumimuki-kokoelmastasi. Istut kirjoittamaan runoja. Järjestät sukkalaatikkosi ja heität rikkinäiset ja parittomat sukat roskiin. Laitat auton myyntiin. Vedät lenkkarit jalkaan ja astut ovesta ulos. Tiskaat paistinpannun heti ruoanlaiton jälkeen. Poistat Facebookin puhelimesta. Irtisanot vuokrasopimuksen. Tilaat pizzan sijaan salaatin. Kerrot puolisollesi, että haluat lapsen. Varaat ensimmäiset lennot maailmanympärimatkalle. Kosit elämäsi ihmistä. Pyydät ansaitsemasi palkankorotuksen. Kaadat viinat viemäriin. Myyt television. Alat säästää säännöllisesti. Palautat myöhässä olevat lainat kirjastoon. Hankit koiran. Irtisanoudut töistä. Lopetat lihansyönnin. Teet tarkan budjetin. Eroat kirkosta. Aloitat lihansyönnin. Kelaat videokasetin alkuun.

Just. Tee se nyt.