Et ole osa suurta kertomusta

Kaksi vuotta sitten päätin ryhtyä minimalistiksi. Karsin elämästäni kaiken, mikä ei ollut tarpeellista tai tuottanut enää iloa. Olen opetellut keskittymään siihen, mikä minulle on tärkeää ja olennaista. En puuduta enää itseäni turhalla ylenmääräisellä kuluttamisella, jatkuvalla aivottomalla viihteellä tai pyrkimällä jatkuvasti jonnekin. Monen asian suhteen fear of missing out on vaihtunut joy of missing outiksi. Viimeisimpänä olen luopunut henkilökohtaisesta Facebook-tilistä ja Twitterin käytöstä yli kymmenen vuoden jatkuvan puhelimen rapsuttelun jälkeen. Nyt minusta tuntuu siltä, että mitä vähemmän yritän elää, sitä paremmin voin. Ja elän.

Muutama viikko sitten sain puhua aiheesta rakastamani Fight Club -elokuvan 20-vuotisnäytöksessä. Puheeni muodostui osittain tasan vuosi sitten kirjoittamistani Maksimalistin tunnustuksista ja jatkui näin:

Miksi minimalismi on vastakulttuuria?

Aivojemme softwaren tuotekehitys päättyi ilmeisesti noin 50 000 vuotta sitten. Evoluutio ajaa meitä edelleen metsästäjä-keräilijän vaistoilla ja logiikalla: se kenen luolassa on eniten tavaraa, selviää kylmästä talvesta parhaiten. Geenien ohjaaman hamstraamisen lisäksi kaipaamme suuria kertomuksia, koska tarinankerronnan taito erottaa meidät muista kädellisistä. Kertomukset ovat ikään kuin yksinkertaistettuja ratkaisuja elämään ja sen ongelmiin. Valitettavan usein ne ovat kuitenkin vain us & them -tyyppisiä oikeassa olemisen manifesteja, joista kirjoitetaan ainoastaan voittajien historiaa. Mutta maailma on kompleksinen ja ongelmat usein systeemisiä ja mutkikkaita. Todellisuudessa tarina ei ratkaise.

Jälkimodernissa nykyajassa yksittäisistä suurista kertomuksista on pitkälti luovuttu. Ilmastoahdistus voitaneen luokitella viimeisimmäksi saman kokoluokan tarinaksi. Näitä jo pääosin sammuneita kertomuksia ovat olleet mm. monet uskonnot, nationalismi, kolonialismi, maailmansodat ja suuret lamat. Tilalle on tullut liberaali tarinoiden tavaratalo, josta jokainen voi valita haluamansa rusinat loputtomasta määrästä pullia, ja luoda itse oman tarinansa löytääkseen merkityksen ja tarkoituksen elämään. Tämä johtaa helposti konsumerismiin, jossa kulutetaan hyödykkeiden lisäksi ideologioita ja lifestyleä. Teemme työtä, jota vihaamme ja käytämme rahaa, jota emme ole vielä ansainneet ostaaksemme asioita, joita emme tarvitse, tehdäksemme vaikutuksen ihmisiin, joista emme edes pidä.

Valittua tarinaa vahvistetaan edelleen rituaaleilla ja uhraamalla. Yli 50 000 euroa maksaneen BMW:n ostaja ylistää hankintaansa lähipiirilleen, tai vähintään itselleen, koska on tehnyt niin suuria uhrauksia sen eteen. Näin tarina vahvistaa itseään. Sosiaalisessa mediassa rakennamme sitä edelleen luomalla itsemme uudelleen Facebookissa tai lavastamalla elämäämme Instagramissa. Henkilö vitun brändi. Uutta iPhonea on hiveltävä jatkuvasti. Valtasormus pitää meidät yötä päivää kaiken näkevien algoritmien otteessa. My Precious! Pikkuhiljaa asiat, jotka omistat, alkavat omistaa sinut.

Sinä ≠ omaisuutesi

Sinä et kuitenkaan ole autosi tai merkkivaatteesi. Et omaisuutesi tai kotisi sisustustyyli. Mietitkö koskaan millainen sohva kuvastaisi sinun persoonallisuuttasi? Minä mietin millainen on persoona, jota voi kuvastaa sohvalla. Kukaan ei kuollessaan mieti, että näkyykö kello. Tai että olisinpa tänään rikkaimmillani. Jokainen syntyy ja kuolee minimalistina. Onnellinen se, joka ymmärtää myös elää niin. Vasta kun on luopunut kaikesta, on vapaa tekemään mitä vaan.

I found freedom.
Losing all hope was freedom.

”Elämän tarkoitus on olla ihan sika onnellinen.” Miten sitten voi elää onnellisena? Usein kuulee sanottavan, että ihmiset ovat nykyään masentuneita juuri siksi, koska elämästä puuttuu tarkoitus ilman suurten kertomusten antamaa merkitystä – kun tarina ei enää ole uskottava tai ikioman luominen ei onnistu. Minä väitän, että emme ole masentuneita, koska meiltä puuttuu päämäärä ja kertomus, vaan koska etsimme sitä turhaan!

This is your life and it’s ending one minute at a time. Kokeilepa viettää minuutin hiljainen hetki suurten kertomusten muistoa kunnioittaen. Laita halutessasi silmät kiinni tai pidä ne auki. Voit keskittyä hengitykseen tai antaa vain ajatusten tulla ja mennä. Voit myös laskea, kuinka monta kertaa tekee mieli tarttua puhelimeen.

Maailmankaikkeudella ei ehkä olekaan tarkoitusta tai suurta kosmista yhtenäisteoriaa. Olemme vain ohimenevää värähtelyä, joka tulee ja menee ilman sen erityisempää tarkoitusta. Emme ole kauniita ja ainutlaatuisia lumihiutaleita. Kinoksessa kaikki näyttävät kuitenkin samalta. Toiset vain joku ohimenevä elämän ajokoira on saattanut värjätä aurinkoisemmiksi. Minimalismi on tarpeettoman tavaran lisäksi tarpeettomasta tarinasta luopumista. Olemassaolon ydin onkin merkityksettömyydessä, sen tunnistamisessa, tunnustamisessa, hyväksymisessä ja lopulta rakastamisessa. Et ole osa suurta kertomusta. Ei ole mitään suurta kertomusta.

Maksimalistin tunnustuksia

Suora isku vasten kasvoja. Siltä se tuntui, kun näin ensimmäisen kerran elokuvan Fight Club. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen kertojan koti, jossa kaikki oli yhteensopivaa kuin suoraan Ikean kuvastosta. Vain hintalaput puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri noin olen aina halunnut elää! Ja mietin millainen ruokailuryhmä parhaiten minua kuvastaisi ihmisenä. Muistan, että tykkäsin elokuvasta jo silloin. Tietenkin. Mutta minua harmitti sen tasapainoisen sisustuksen tuhoutuminen tulipalossa.

Olin elänyt lapsuuteni kahdeksankymmentäluvun juppiunelman varjossa. Rahaa oli tarjolla ja sehän piti kerätä pois. Perheemme koki nopean nousukauden sarjayrittäjyyden, omakotitalon, käteisellä ostettujen uusien autojen, ulkomaanmatkojen, laskettelureissujen, videoiden, stereoiden ja ensimmäisten matkapuhelinten symboloimana. Ja yhtä nopean alamäen. Sain nähdä läheltä yhdeksänkymmentäluvun lamavuodet pohjia myöten. Muistan, kuinka konkurssin ja velkasaneerauksen myötä meillä syötiin säilykelihakeittoa niin usein, että minua edelleen kuvottaa ajatuskin punaisista sikanauta-kimpaleista. Huonoja investointeja, huonoja valintoja. Asuntojen korot nousivat räjähdysmäisesti ja tilavasta omakotitalosta piti muuttaa takaisin vuokralle. Jäljelle jäi vain velkaa.

Hyvin vähän tästä teininä ymmärsin. Koskaan ei tarvinnut kuitenkaan nähdä nälkää enkä muista, että olisin ikinä kokenut varsinaista puutetta mistään. Isälläni oli taipumus tehdä rahaa, äidilläni käyttää sitä. Isällä oli tapana tinkiä aina ja kaikesta, kauppamies kun oli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi joku maksaisi merkkifarkuista yli satasen, kun niiden tekeminen vinkuintiassa maksoi muutaman hassun markan. Minua nolotti olla hänen kanssaan kaupassa. Äitini taas ei antanut rahalle mitään arvoa. Tai ainakaan osannut rajoittaa kulutustottumuksiaan. Tai siltä se ainakin minun näkökulmasta vaikutti. Kaikkea oli saatava, mieluiten heti. Taisin periä molempien huonot puolet. Olen aina ollut toivoton rahan käyttäjä.

Aloitin työurani, jos siitä sellaista sanaa edes voi käyttää, pienipalkkaisena pastorina. Rakastin työtäni, vihasin pennin venytystä. Se oli myös huono yhdistelmä kasvavan lapsiperheen pääasialliselle elättäjälle. Jotenkin kuitenkin pärjättiin. Välillä ei ollut varaa pitää autoa. Koska olin tehnyt katastrofaalisia autokauppoja. Välillä oli mahdollisuus jopa siihen omakotitalounelmaan. Pikkulapsiperheen arjen ja ruuhkavuosien keskellä törmäsin ajatukseen minimalismista. Että omistaisi vain sen mikä on täysin välttämätöntä. Ideologia soitti kelloja, koska elämässämme ei ollut mahdollisuutta muuhun. Laskin omat henkilökohtaiset tavarani. Niitä oli trendikkäästi satakunta. Ajattelin olevani minimalisti. Mutta todellisuudessa olin vain absolutistivaihetta elävä maksimalisti.

Kymmenen vuoden kitsastelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Oli pakko ryhtyä oikeisiin töihin. Tai myyntihommiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että ei minusta ainakaan ikinä isäni kaltaista myyntimiestä tulisi. Sen kuitenkin osasin, kun olin vuosien ajan myynyt uskontoa. Muistan, kun vakuutusyhtiön myyntijohtaja kysyi minulta työhaastattelussa mitä ajattelen siitä, että myytävä tuote on melko abstrakti. Sanoin, että Jeesus oli vielä abstraktimpi, ja hyvin oli sekin käynyt kaupaksi. ”Paikka on teidän”, hän ojensi kätensä.

Yhtäkkiä tuloni kaksinkertaistuivat. Tuntui hetken siltä, että rahaa tuli oikeasti ovista ja ikkunoista. Ostin kaiken, mistä olin vuosia haaveillut. Uuden auton. Kalleimman television, mitä paikallisesta liikkeestä löytyi. Toisen uuden auton. Valkoiset nahkasohvat.

Tavoilleni uskollisesti päädyin pian jälleen toivottomiin autokauppoihin ja vaihdoin kaksi hyvää uudehkoa japanilaistamme yhteen vanhaan BMW:hen. Sen moottori hirtti kiinni ensimmäisillä kunnon pakkasilla. Oli kuulemma Etelä-Euroopan mallia. Mutta olin haaveillut sellaisesta pikkupojasta lähtien. Melkein kolmekymmentä vuotta. Ajattelin viimein olevani sen arvoinen. Vaimo oli eri mieltä. Laitettiin lusikat jakoon. Tai no minä otin Bemarin ja sen telkkarin, loput jätin hänelle ja lapsille.

Pidin pari välivuotta elämästä. Opiskelin, lomailin, seurustelin ja otin rennosti. Asuin maalla ystäväni kalustetussa omakotitalossa talonvahtina. Enkä omistanut juuri mitään. Pidin jälleen itseäni minimalistina. En edelleenkään ollut. Kahden vuoden chillailun jälkeen oli palattava jälleen töihin. Enkä osannut taaskaan hakeutua muualle kuin takaisin myymään. Ajoin bemarini paaluun ja päätin luopua autoilusta. Muutin myös vuokralle keskustaan turhan kalliiseen unelmakämppään. Rahaa alkoi jälleen virrata ja tuttuun tapaan annoin sen virrata pankkitilini läpi. Koska minulla ei ollut asunnossa muuta kuin patja, päätin ryhtyä sisustamaan. Jälleen vanhat tavat puskivat läpi ja halusin kaiken mulle heti. Mieluiten jo eilen. Rahaa paloi ja visa vinkui. Mikään ei riittänyt. Viihdyin elämässäni, mutta en tullut ostamalla sen onnellisemmaksi, mitä jo olin. Silti tein juuri niin kuin nuoruuteni Fight Clubin sankari. Ostin asioita joihin minulla ei ollut varaa. Rahalla jota en ollut vielä tienannut. Tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Joista en edes pitänyt. Kunnes minusta tuli oman elämäni Tyler Durden ja päätin räjäyttää elämäntapani atomeiksi.