Pitääkö aina olla ees onnellinen?

Huomasin jossain vaiheessa minimalismi-innostustani, että tavaroiden ja asioiden karsimisessa on helposti loppuviimein kysymys samasta mekanismista kuin niiden haalimisessa ja hankkimisessakin. Tyytymättömyys nykytilaan triggeröi ja pakottaa tekemään edes jotakin, jotta voisi sitten joskus olla tyytyväinen. Molempiin on myös yhtä helppo jäädä koukkuun. Kun olin karsinut kaiken turhan tavaran ja muut epäolennaiset asiat elämästäni saadakseni aikaa, tilaa ja energiaa olennaiselle, en ollutkaan enää ihan varma mitä se sitten on. Minimalismi on loistava keino tilan ja ajan raivaamiseen, mutta kaiken tehtyäsi saatat yllättyä. Kun ei ole enää mitään puuhasteltavaa, joutuu lopulta pysähtymään ja kohtaamaan itsensä. Mitä minä oikeastaan haluan nyt sitten tehdä elämässäni? Onko elämällä ylipäätään joku sitä itseään suurempi merkitys?

Vuosi sitten tähän aikaan, kun tein töissä ainoastaan kolmepäiväistä viikkoa, käytin mielelläni säästyneen ajan lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja youtubettamisen harjoitteluun. Talvella kokopäivätyöt sitten veivätkin jälleen vähän mennessään eikä harrastelulle löytynyt enää samalla tavalla resursseja. Enkä tiedä olisiko minulla ollut sen enempää sanottavaakaan, vaikka aikaa olisikin ollut. Viihdyn hyvin töissä ja pääsen toteuttamaan itseäni myös kahdeksan ja neljän välillä, joten luovaa energiaa ei välttämättä iltaisin ole enää niin paljon jäljellä.

Olen myös viimeiset viisi vuotta elänyt toipuvana saarnaholistina. Edellisessä elämässäni minulla oli jonkinlainen sanomisen pakko ja enemmän tai vähemmän vastaanottavainen yleisö sen purkamiseksi lähes viikoittain. Sittemmin olen iloinnut suunnattomasti siitä, ettei ole enää tarvetta olla välttämättä mitään mieltä mistään. Ja toisaalta siitä, että voin olla juuri sitä mieltä, mitä oikeasti olen. Ilman, että joutuisin laulamaan jonkun toisen lauluja, koska perheeni elatus olisi siitä kiinni. Vaikka olen siis edelleen todella innostunut minimalismista, olen huomannut, ettei minulla ole varsinaisesti tarvetta julistaa sitä muille. Ainakaan kovin pahasti! Pitkin kesää olen myös pohtinut vakavasti, että haluanko elää vielä ekologisemmin tai ryhtyä zero waste -hipiksi, jotta minulla olisi jälleen jokin uusi projekti, josta kirjoittaa blogiin.

Ihmiselle taitaa olla lajinomaista pyrkiä koko ajan jonnekin. Eteenpäin, ylöspäin, nopeammin, isommin. Ja toisaalta onnellisuutta koetaan kuitenkin usein juuri niissä pienissä hetkissä, kun ei olla pyrkimässä eikä pyristelemässä minnekään. Tyytyväisyys on todennäköisesti lopulta vain tasapainon sivutuote. Kun elämässä on sopivasti aikaa ja tilaa, tekemistä ja tavoitteita, lepoa ja olemista, seuraa siitä sekä sielun että ruumiin hyvinvointia. Liiallinen touhuaminen väsyttää ja toisaalta täysin tavoitteeton tekemättömyys puuduttaa. Tasapainokaan ei kuitenkaan välttämättä ole ratkaisu lopulliseen onnellisuuteen.

Olen neljäkymmentä, täysin terve, nautin valkoisen heteromiehen etuoikeuksista, vaikka pyrinkin suhtautumaan niihin tiedostavasti, ja elän tällä hetkellä juuri sellaista elämää, kuin olen aina halunnut. Silti välillä tulee olo, että onko tässä mitään järkeä tai mieltä. Jotkut ovat sitä mieltä, että elämä ilman toisen puolesta uhrautuvaa pyyteetöntä rakkautta ei ole mielekästä. Monet uskonnot taas elättelevät tarinaa jonkinlaisen jumalan tai oikean elämän tien mentävästä aukosta sydämessä, jota ei mikään muu voi täyttää. Väitän, että olen omalta osaltani kokeillut mm. nämä molemmat vaihtoehdot, niin pohjia myöten, kuin se ylipäätään itsekkäälle ihmiselle on mahdollista. En siis usko vastauksen löytyvän edes suurista kertomuksista, joilla monet myös mielensä pyrkivät täyttämään. Mitä jos onkin vain niin, kuten Yuval Noah Harari uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” toteaa:

Maailmankaikkeudella ei ole tarkoitusta, eikä ihmisen tunteillakaan ole tarkoitusta. Ne eivät ole osa suurta kosmista kertomusta – ne ovat vain ohimeneviä värähtelyjä, jotka tulevat ja menevät ilman erityistä tarkoitusta. Se on totuus. Koeta kestää.

Ehkäpä mielekkään elämän salaisuus onkin sen tarkoituksettomuuden hyväksymisessä, jopa tuon merkityksettömyyden rakastamisessa. Joten mitä jos lakkaisit turruttamasta itseäsi ylenmääräisellä kuluttamisella, sen synnyttämillä vastareaktioilla tai maailmoja syleilevillä tarinoilla? Voitko kuvitella lopettavasi ikuisen merkityksen metsästyksen ja tyytyväsi nauttimaan elämästä sellaisenaan? Mielestäni Milan Kundera muotoilee tämän erittäin kauniisti:

Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. Mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkityksettömyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.

Tervetuloa merkityksettömyyden juhlaan!

 

Maksimalistin tunnustuksia

Suora isku vasten kasvoja. Siltä se tuntui, kun näin ensimmäisen kerran elokuvan Fight Club. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen kertojan koti, jossa kaikki oli yhteensopivaa kuin suoraan Ikean kuvastosta. Vain hintalaput puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri noin olen aina halunnut elää! Ja mietin millainen ruokailuryhmä parhaiten minua kuvastaisi ihmisenä. Muistan, että tykkäsin elokuvasta jo silloin. Tietenkin. Mutta minua harmitti sen tasapainoisen sisustuksen tuhoutuminen tulipalossa.

Olin elänyt lapsuuteni kahdeksankymmentäluvun juppiunelman varjossa. Rahaa oli tarjolla ja sehän piti kerätä pois. Perheemme koki nopean nousukauden sarjayrittäjyyden, omakotitalon, käteisellä ostettujen uusien autojen, ulkomaanmatkojen, laskettelureissujen, videoiden, stereoiden ja ensimmäisten matkapuhelinten symboloimana. Ja yhtä nopean alamäen. Sain nähdä läheltä yhdeksänkymmentäluvun lamavuodet pohjia myöten. Muistan, kuinka konkurssin ja velkasaneerauksen myötä meillä syötiin säilykelihakeittoa niin usein, että minua edelleen kuvottaa ajatuskin punaisista sikanauta-kimpaleista. Huonoja investointeja, huonoja valintoja. Asuntojen korot nousivat räjähdysmäisesti ja tilavasta omakotitalosta piti muuttaa takaisin vuokralle. Jäljelle jäi vain velkaa.

Hyvin vähän tästä teininä ymmärsin. Koskaan ei tarvinnut kuitenkaan nähdä nälkää enkä muista, että olisin ikinä kokenut varsinaista puutetta mistään. Isälläni oli taipumus tehdä rahaa, äidilläni käyttää sitä. Isällä oli tapana tinkiä aina ja kaikesta, kauppamies kun oli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi joku maksaisi merkkifarkuista yli satasen, kun niiden tekeminen vinkuintiassa maksoi muutaman hassun markan. Minua nolotti olla hänen kanssaan kaupassa. Äitini taas ei antanut rahalle mitään arvoa. Tai ainakaan osannut rajoittaa kulutustottumuksiaan. Tai siltä se ainakin minun näkökulmasta vaikutti. Kaikkea oli saatava, mieluiten heti. Taisin periä molempien huonot puolet. Olen aina ollut toivoton rahan käyttäjä.

Aloitin työurani, jos siitä sellaista sanaa edes voi käyttää, pienipalkkaisena pastorina. Rakastin työtäni, vihasin pennin venytystä. Se oli myös huono yhdistelmä kasvavan lapsiperheen pääasialliselle elättäjälle. Jotenkin kuitenkin pärjättiin. Välillä ei ollut varaa pitää autoa. Koska olin tehnyt katastrofaalisia autokauppoja. Välillä oli mahdollisuus jopa siihen omakotitalounelmaan. Pikkulapsiperheen arjen ja ruuhkavuosien keskellä törmäsin ajatukseen minimalismista. Että omistaisi vain sen mikä on täysin välttämätöntä. Ideologia soitti kelloja, koska elämässämme ei ollut mahdollisuutta muuhun. Laskin omat henkilökohtaiset tavarani. Niitä oli trendikkäästi satakunta. Ajattelin olevani minimalisti. Mutta todellisuudessa olin vain absolutistivaihetta elävä maksimalisti.

Kymmenen vuoden kitsastelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Oli pakko ryhtyä oikeisiin töihin. Tai myyntihommiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että ei minusta ainakaan ikinä isäni kaltaista myyntimiestä tulisi. Sen kuitenkin osasin, kun olin vuosien ajan myynyt uskontoa. Muistan, kun vakuutusyhtiön myyntijohtaja kysyi minulta työhaastattelussa mitä ajattelen siitä, että myytävä tuote on melko abstrakti. Sanoin, että Jeesus oli vielä abstraktimpi, ja hyvin oli sekin käynyt kaupaksi. ”Paikka on teidän”, hän ojensi kätensä.

Yhtäkkiä tuloni kaksinkertaistuivat. Tuntui hetken siltä, että rahaa tuli oikeasti ovista ja ikkunoista. Ostin kaiken, mistä olin vuosia haaveillut. Uuden auton. Kalleimman television, mitä paikallisesta liikkeestä löytyi. Toisen uuden auton. Valkoiset nahkasohvat.

Tavoilleni uskollisesti päädyin pian jälleen toivottomiin autokauppoihin ja vaihdoin kaksi hyvää uudehkoa japanilaistamme yhteen vanhaan BMW:hen. Sen moottori hirtti kiinni ensimmäisillä kunnon pakkasilla. Oli kuulemma Etelä-Euroopan mallia. Mutta olin haaveillut sellaisesta pikkupojasta lähtien. Melkein kolmekymmentä vuotta. Ajattelin viimein olevani sen arvoinen. Vaimo oli eri mieltä. Laitettiin lusikat jakoon. Tai no minä otin Bemarin ja sen telkkarin, loput jätin hänelle ja lapsille.

Pidin pari välivuotta elämästä. Opiskelin, lomailin, seurustelin ja otin rennosti. Asuin maalla ystäväni kalustetussa omakotitalossa talonvahtina. Enkä omistanut juuri mitään. Pidin jälleen itseäni minimalistina. En edelleenkään ollut. Kahden vuoden chillailun jälkeen oli palattava jälleen töihin. Enkä osannut taaskaan hakeutua muualle kuin takaisin myymään. Ajoin bemarini paaluun ja päätin luopua autoilusta. Muutin myös vuokralle keskustaan turhan kalliiseen unelmakämppään. Rahaa alkoi jälleen virrata ja tuttuun tapaan annoin sen virrata pankkitilini läpi. Koska minulla ei ollut asunnossa muuta kuin patja, päätin ryhtyä sisustamaan. Jälleen vanhat tavat puskivat läpi ja halusin kaiken mulle heti. Mieluiten jo eilen. Rahaa paloi ja visa vinkui. Mikään ei riittänyt. Viihdyin elämässäni, mutta en tullut ostamalla sen onnellisemmaksi, mitä jo olin. Silti tein juuri niin kuin nuoruuteni Fight Clubin sankari. Ostin asioita joihin minulla ei ollut varaa. Rahalla jota en ollut vielä tienannut. Tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Joista en edes pitänyt. Kunnes minusta tuli oman elämäni Tyler Durden ja päätin räjäyttää elämäntapani atomeiksi.

Aika on rahaa

Viime viikolla Minimalistinen kirjoitti rohkeasti rahasta ja omista kulutustottumuksistaan, joten päätin itsekin laittaa aiheesta omat pari senttiäni likoon. Kuten olen kertonut myös minun rahankäyttöni on ollut aiemmin melko holtitonta ja minulla on ollut taipumusta elää yli varojen. Tämä ja siitä aiheutuva ahdistus olivat myös merkittäviä syitä sille, että päätin viime keväänä ryhtyä minimalistiksi. Ja kokemukseni poikkeaa Hennan omasta siinä, että olen todellakin onnistunut laittamaan kuluttamiseni kuriin ja luopumaan kaikista osamaksuista.

Edelleen siis maksan noista vanhoista huonoista tavoistani lainanlyhennystä monta sataa euroa kuukaudessa, mutta olen onnistunut pysymään maksuohjelmassa täysin enkä ole enää tehnyt uusia hankintoja luotolla. Suosittelenkin kaikille, joille rahankäyttö tuottaa päänvaivaa, absolutismia luottokorttien suhteen. Itse saksin omani silpuksi ja tein vakaan päätöksen, etten enää koskaan osta mitään osamaksulla. Sitä mitä en voi ostaa tarvittaessa heti tai johon en malta säästää etukäteen, en tule ikinä saamaan. Ymmärrän tietenkin, että esim. asuntolainassa on todennäköisesti järkeä, jos omistusasuminen tai sijoittaminen kuuluu suunnitelmiisi, mutta itse en aio enää koskaan sellaiseen sekaantua.

Minulla on ollut onni ja etuoikeus tehdä syksyn ajan kolmepäiväistä työviikkoa. Olen saanut myös liiton ansiosidonnaista päivärahaa, joten olen selvinnyt taloudellisesti ihan kohtalaisesti. Tässä on ollut ehdottomasti puolensa. Olen nauttinut suunnattomasti ylipitkistä viikonlopuista ja siitä, että olen voinut käyttää runsaasti aikaa itselleni tärkeisiin asioihin, kuten tämän blogin kirjoittamiseen ja tubettamiseen. Olen myös lukenut paljon ja voinut viettää enemmän aikaa lasten ja ystävien kanssa. Nyt tilanne muuttuu, kun aloitan vuodenvaihteessa jälleen kokopäivätyön. Toimenkuva- ja palkkaneuvottelut ovat vielä hieman vaiheessa, mutta jatkan siis nykyisessä työpaikassani myynnin ja markkinoinnin parissa. Voi olla, että menee jonkin aikaa tottua viisipäiväiseen viikkoon, mutta pyrin jatkossakin mm. ylläpitämään samaa julkaisutahtia blogissa ja youtubessa.

Järjestelyn myötä olen oppinut arvostamaan aikaani entistäkin korkeammalle ja toisaalta mittaamaan myös kustannuksia rahan lisäksi ajassa. Kun vanha imurini hajosi ja pohdin sen korvaamista varrellisella rikkaimurilla, laskin tarkkaan kuinka monta työpäivää tai tuntia se tulisi minulle maksamaan. Toisaalta vanhakin imuri oli vielä korjattavissa, mutta se oli muutenkin melko epäkäytännöllinen nykyisiin asumisolosuhteisiini. Sain onneksi vanhan imurin vielä myytyä, joten uutta ei tarvinnut maksaa kokonaan hartiapankilla. Rikkaimuri on osoittautunut siinä mielessä loistavaksi valinnaksi, että olen imuroinut huomattavasti useammin ja enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta koska kotini on tästä johtuen nykyään aina lähes pölytön, en tarvitse erillistä suursiivousta edes jouluna. Aikaa ja vaivaa voi siis säästää monella eri tavalla!

Laskeskelin tässä myös, että keväällä ottamani laina tulee minulle aivan järjettömän kalliiksi, jos maksan sen pois alkuperäisen aikataulun mukaisesti. Toisaalta jos lyhennän lainaa vielä reilulla sadalla eurolla enemmän joka kuukausi, saan sen maksettua vuotta nopeammin ja säästän tuhansia euroja korkokuluissa. Tämä maksaa minulle siis noin yhden työpäivän lisää kuukaudessa, mutta toisaalta lyhentää velkavankeuttani huomattavasti. Olen edelleen kuluneen syksyn aikana tehnyt erinäisiä hankintoja suunnilleen vastaavalla summalla kuukaudessa, mutta nyt päätän, että sekin raha on yksinkertaisesti välttämätöntä käyttää lainan maksuun.

Seuraavista kahdesta vuodesta tulee siis näillä näkymin tähän astisen elämäni vaikeimmat älä osta mitään -vuodet! Pyrin laittamaan kaikki mahdolliset ostamiseen liittyvät mieliteot toistaiseksi pitoon. Tiedän kuitenkin jo nyt, että esim. jalassani olevat ainoat farkkuni tulevat hajoamaan hetkenä minä hyvänsä, joten ne on pakko kohta korvata uusilla. Jos joku siis menee rikki, annan itselleni luvan mahdollisuuksien mukaan korvata sen ehjällä. Mutta kaikki muu ostaminen ruokaa ja välttämättömiä kulutushyödykkeitä lukuunottamatta olkoon pannassa.