Älä osta melkein mitään.

Älä osta (melkein) mitään – minimalisti ostoksilla

Älä osta mitään -vuoteni alkaa olla loppusuoralla ja se on onnistunut yllättävän hyvin. Olen tietenkin ostanut ruokaa ja muita pakollisia päivittäistavaroita, mutta en juurikaan vaatteita tai muita isompia hankintoja. Idea kokonaiseen ostoksettomaan vuoteen alkoi kypsyä viime vuonna Älä osta mitään -päivän aikoihin. Vaikka olin ollut silloin minimalisti jo yli puolen vuoden ajan, ja luopunut turhasta ostamisesta, olin edelleen tehnyt joitakin isompia hankintoja, joihin kului tietysti rahaa ja ennen kaikkea aikaa. Esimerkiksi kameraostoksilla halusin tehdä ostopäätökseni huolella ja huomasin käyttäväni useita iltoja hintavertailuihin, arvosteluiden lukemiseen ja erinäisten Youtube-videoiden katseluun. Ja tottakai ostoksiin piti myös hankkia rahat olemalla töissä ja luopumalla niiltä osin vapaa-ajasta.

Koska pidän itseni haastamisesta ja erilaisista projekteista, päätin kokeilla olisiko minusta kokonaisen vuoden mittaiseen ostolakkoon. Määrittelin itselleni säännöksi, että rikkoutuneen tavaran tilalle on lupa hankkia uusi, mikäli se on aivan välttämätöntä. Muutaman pakollisen hankinnan olen joutunutkin tekemään ja pari enemmän tai vähemmän tarpeellista, mutta oman elämänlaadun kannalta itselleni olennaista ostosta on tullut tehtyä.

Mitä sitten olen ostanut?

Ensimmäinen pakollinen poikkeama ostamattomuuteen tuli vastaan kesällä, kun juoksukenkäni tulivat tiensä päähän. Olen joskus aiemmin tehnyt sen virheen, että kuvittelin lenkkareiden kestävän yli tuhat kilometria, mutta onnistuin silloin juoksemaan pohkeeni täysin tukkoon, mistä seurasi useamman vuoden ongelmat ja täysi motivaation menetys koko harrastusta kohtaan. Koska elokuun maratonille oli vielä aikaa ja monta lenkkiä edessä ennen sitä, päätin investoida kesälomarahoista uudet juoksukengät. Vanhat eivät siis olleet varsinaisesti rikki, mutta käytännössä käyttökelvottomat, joten soin itselleni omien sääntöjeni vapaan tulkinnan näiltä osin.

Hellekesän seurauksena jouduin myös tekemään (lähes) pakollisen päivityksen kuulokeosastoon. Olin jo parin vuoden ajan lenkkeillyt isot Beats Studiot päässä kesät talvet, ja varsinkin kylmillä ilmoilla ne lämmittivät korvia oikein mukavasti. Kolmenkymmenen asteen helteessä sen sijaan meinasin hukkua niagaraan ja kuolla luurit päässä lämpöhalvaukseen. Tajusin, etten selviä maratonista hengissä, ellen vaihda huomattavasti kevyempiin. Niinpä päädyin ostamaan näppärät Applen Airpodit enkä ole kyllä katunut hetkeäkään. Sorruin myös ilmeisesti auringonpistoksen seurauksena ostamaan itselleni kesätuoksun, joka olkoon Älä osta mitään -vuoteni virallinen synti ja häpeä – suloinen turhake.

Farkkuepisodistani olen jo aiemmin kertonutkin ja valitettavasti jouduin syksyllä jälleen hankkimaan uudet, kun vanhat kuluivat puhki. Tällä kertaa päädyin rajuun ratkaisuun ja ostin housuni H&M:ltä. Kävin kyllä ensin kiertämässä kolme paikallista kirpputoria, mitä en ole tehnyt vuosikymmeniin(!), josko olisin löytänyt niiltä sopivat, mutta yhtään oikean kokoisia tai edes välttävän mallisia ei osunut kohdalle. Koska mikään merkki tai edes korkea hinta ei ole onnistunut takaamaan farkkujen kestävyyttä käytössäni, päätin siirtyä suosiolla halvempiin. Myös parit uudet alushousut jouduin ostamaan, kun vanhoista puuvillaisista alkoi näkyä läpi. Näiden lisäksi lähes kaikki t-paitani ovat kuluneet puhki ja sukkia on jäljellä enää muutamat ehjät, mutta yritän sinnitellä niillä vielä vuoden loppuun asti.

Onnistuneen vuoden päätän matkustamalla jouluksi ja uudeksivuodeksi New Yorkiin. Tämä on samalla 40-vuotislahja itselleni. Ja koska en ole lentänyt enkä autoillut vuosiin, aion tehdä tämän ensimmäisen mannertenvälisen matkani hyvällä omallatunnolla ilman ilmastoahdistusta. Enkä osta tuliaisia, vaan panostan itse kokemukseen.

Ensi vuonna aion jatkaa hyvinkin samaa linjaa ostosten suhteen. Vähän joudun uusia vaatteita hankkimaan rikkinäisten tilalle, mutta mitään ostoslistaa en ole tämän vuoden aikana tammikuuta varten kerännyt. Enkä kyllä oikeasti tarvitsekaan mitään, mitä minulla ei jo olisi.

Huomenna on jälleen Black Friday ja Älä osta mitään -päivä. Kumpaa sinä vietät?

Lyhyt haastatteluni aiheen tiimoilta perjantaina noin klo 10.45 Ylen Radio Suomen Päivässä.

Viikko ilman sosiaalista mediaa

Ensimmäiset seitsemän sometonta päivää #digimalismi-peliä on takana ja onpa ollut uskomatonta huomata, miten riippuvaiseksi sitä on ihan oikeasti tullut puhelimen jatkuvasta hipelöinnistä ja sosiaalisten medioiden selaamisesta. Pelottavan usein olen tälläkin viikolla edelleen avannut puhelimen vanhasta tottumuksesta ja ihmetellyt, että eikö ole tosiaan mitään katsottavaa tai yhtäkään punaista valoa sammutettavaksi.

Olen huomannut paikkaavani somevajetta selaamalla Helsingin Sanomia hieman tavallista enemmän, vaikka digitilaukseni loppuikin juuri sopivasti marraskuun kynnyksellä. Youtubea sen sijaan en ole juurikaan käyttänyt, vaikka sitä en ole varsinaisesti kiellettyjen listalle laittanutkaan. Whatsapp-viestejä olen lähetellyt ja lukenut keskimäärin 20 minuuttia päivässä. Valitettavasti iPhonen ruutuaika ei näytä historiatietoa seitsemää päivää pidemmälle taaksepäin, joten en osaa sanoa onko sen käyttö vähentynyt. Oma näppituntuma on, että varmasti ainakin hieman.

Suunnittelin etukäteen, että käytän kaiken säästyneen ajan kirjojen lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja mahdollisesti jopa podcastien ja videoiden tekemiseen. Toisin on käynyt. Viime viikko oli sen verran rankka poikkeuksellisen työreissurupeaman seurauksena, että en ole jaksanut tuottaa minkäänlaista sisältöä. Myös marraskuun synkkyys on jälleen kerran selvästi vaikuttanut mielialaan. Uskon kuitenkin, että riippuvuusoireiden hellittäessä kuukauden mittaan, huomaan myös ajansäästöllisen vaikutuksen arjessa.

Joitakin tavallisuudestani poikkeavia asioita olen kuitenkin viikon aikana ehtinyt tekemään. Kävin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni opastetulla kierroksella Olavinlinnassa, istuin myös täysin vieraan kaupungin paikallisessa pubissa lukemassa paikallislehteä paikallisen oluen kera. Saatoinpa jopa vaihtaa muutaman sanan paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Soitin myös (laina)bassoa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ja tietenkin suoraan keikalle. Ehdin myös vaihtaa kuulumisia monien vanhojen ja uusien ystävien kanssa ihan livenä. Ja olen nukkunut huomattavasti pidempiä yöunia!

Silti minusta tuntuu, että elämä ilman sosiaalista mediaa on tylsää. Olen huomannut, että suurin osa omasta sosiaalisesta elämästäni tapahtuu eri verkostojen ja sovellusten kautta. Aika harvan ystävän kanssa sitä lopulta kovin paljon tulee varsinaisesti viestiteltyä, mutta toisten elämän seuraaminen sekä satunnainen tykkäysten ja kommenttien vaihto on kuitenkin olennainen osa omia ihmissuhteitani. Tai sitten minulla ei vain ole oikeaa elämää.

Miten sinun viikkosi on sujunut? Oletko osallistunut #digimalismi-peliin tai tehnyt jotakin muuta tavallisuudesta poikkeavaa?

Pitääkö aina olla ees onnellinen?

Huomasin jossain vaiheessa minimalismi-innostustani, että tavaroiden ja asioiden karsimisessa on helposti loppuviimein kysymys samasta mekanismista kuin niiden haalimisessa ja hankkimisessakin. Tyytymättömyys nykytilaan triggeröi ja pakottaa tekemään edes jotakin, jotta voisi sitten joskus olla tyytyväinen. Molempiin on myös yhtä helppo jäädä koukkuun. Kun olin karsinut kaiken turhan tavaran ja muut epäolennaiset asiat elämästäni saadakseni aikaa, tilaa ja energiaa olennaiselle, en ollutkaan enää ihan varma mitä se sitten on. Minimalismi on loistava keino tilan ja ajan raivaamiseen, mutta kaiken tehtyäsi saatat yllättyä. Kun ei ole enää mitään puuhasteltavaa, joutuu lopulta pysähtymään ja kohtaamaan itsensä. Mitä minä oikeastaan haluan nyt sitten tehdä elämässäni? Onko elämällä ylipäätään joku sitä itseään suurempi merkitys?

Vuosi sitten tähän aikaan, kun tein töissä ainoastaan kolmepäiväistä viikkoa, käytin mielelläni säästyneen ajan lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja youtubettamisen harjoitteluun. Talvella kokopäivätyöt sitten veivätkin jälleen vähän mennessään eikä harrastelulle löytynyt enää samalla tavalla resursseja. Enkä tiedä olisiko minulla ollut sen enempää sanottavaakaan, vaikka aikaa olisikin ollut. Viihdyn hyvin töissä ja pääsen toteuttamaan itseäni myös kahdeksan ja neljän välillä, joten luovaa energiaa ei välttämättä iltaisin ole enää niin paljon jäljellä.

Olen myös viimeiset viisi vuotta elänyt toipuvana saarnaholistina. Edellisessä elämässäni minulla oli jonkinlainen sanomisen pakko ja enemmän tai vähemmän vastaanottavainen yleisö sen purkamiseksi lähes viikoittain. Sittemmin olen iloinnut suunnattomasti siitä, ettei ole enää tarvetta olla välttämättä mitään mieltä mistään. Ja toisaalta siitä, että voin olla juuri sitä mieltä, mitä oikeasti olen. Ilman, että joutuisin laulamaan jonkun toisen lauluja, koska perheeni elatus olisi siitä kiinni. Vaikka olen siis edelleen todella innostunut minimalismista, olen huomannut, ettei minulla ole varsinaisesti tarvetta julistaa sitä muille. Ainakaan kovin pahasti! Pitkin kesää olen myös pohtinut vakavasti, että haluanko elää vielä ekologisemmin tai ryhtyä zero waste -hipiksi, jotta minulla olisi jälleen jokin uusi projekti, josta kirjoittaa blogiin.

Ihmiselle taitaa olla lajinomaista pyrkiä koko ajan jonnekin. Eteenpäin, ylöspäin, nopeammin, isommin. Ja toisaalta onnellisuutta koetaan kuitenkin usein juuri niissä pienissä hetkissä, kun ei olla pyrkimässä eikä pyristelemässä minnekään. Tyytyväisyys on todennäköisesti lopulta vain tasapainon sivutuote. Kun elämässä on sopivasti aikaa ja tilaa, tekemistä ja tavoitteita, lepoa ja olemista, seuraa siitä sekä sielun että ruumiin hyvinvointia. Liiallinen touhuaminen väsyttää ja toisaalta täysin tavoitteeton tekemättömyys puuduttaa. Tasapainokaan ei kuitenkaan välttämättä ole ratkaisu lopulliseen onnellisuuteen.

Olen neljäkymmentä, täysin terve, nautin valkoisen heteromiehen etuoikeuksista, vaikka pyrinkin suhtautumaan niihin tiedostavasti, ja elän tällä hetkellä juuri sellaista elämää, kuin olen aina halunnut. Silti välillä tulee olo, että onko tässä mitään järkeä tai mieltä. Jotkut ovat sitä mieltä, että elämä ilman toisen puolesta uhrautuvaa pyyteetöntä rakkautta ei ole mielekästä. Monet uskonnot taas elättelevät tarinaa jonkinlaisen jumalan tai oikean elämän tien mentävästä aukosta sydämessä, jota ei mikään muu voi täyttää. Väitän, että olen omalta osaltani kokeillut mm. nämä molemmat vaihtoehdot, niin pohjia myöten, kuin se ylipäätään itsekkäälle ihmiselle on mahdollista. En siis usko vastauksen löytyvän edes suurista kertomuksista, joilla monet myös mielensä pyrkivät täyttämään. Mitä jos onkin vain niin, kuten Yuval Noah Harari uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” toteaa:

Maailmankaikkeudella ei ole tarkoitusta, eikä ihmisen tunteillakaan ole tarkoitusta. Ne eivät ole osa suurta kosmista kertomusta – ne ovat vain ohimeneviä värähtelyjä, jotka tulevat ja menevät ilman erityistä tarkoitusta. Se on totuus. Koeta kestää.

Ehkäpä mielekkään elämän salaisuus onkin sen tarkoituksettomuuden hyväksymisessä, jopa tuon merkityksettömyyden rakastamisessa. Joten mitä jos lakkaisit turruttamasta itseäsi ylenmääräisellä kuluttamisella, sen synnyttämillä vastareaktioilla tai maailmoja syleilevillä tarinoilla? Voitko kuvitella lopettavasi ikuisen merkityksen metsästyksen ja tyytyväsi nauttimaan elämästä sellaisenaan? Mielestäni Milan Kundera muotoilee tämän erittäin kauniisti:

Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. Mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkityksettömyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.

Tervetuloa merkityksettömyyden juhlaan!