Viikko ilman sosiaalista mediaa

Ensimmäiset seitsemän sometonta päivää #digimalismi-peliä on takana ja onpa ollut uskomatonta huomata, miten riippuvaiseksi sitä on ihan oikeasti tullut puhelimen jatkuvasta hipelöinnistä ja sosiaalisten medioiden selaamisesta. Pelottavan usein olen tälläkin viikolla edelleen avannut puhelimen vanhasta tottumuksesta ja ihmetellyt, että eikö ole tosiaan mitään katsottavaa tai yhtäkään punaista valoa sammutettavaksi.

Olen huomannut paikkaavani somevajetta selaamalla Helsingin Sanomia hieman tavallista enemmän, vaikka digitilaukseni loppuikin juuri sopivasti marraskuun kynnyksellä. Youtubea sen sijaan en ole juurikaan käyttänyt, vaikka sitä en ole varsinaisesti kiellettyjen listalle laittanutkaan. Whatsapp-viestejä olen lähetellyt ja lukenut keskimäärin 20 minuuttia päivässä. Valitettavasti iPhonen ruutuaika ei näytä historiatietoa seitsemää päivää pidemmälle taaksepäin, joten en osaa sanoa onko sen käyttö vähentynyt. Oma näppituntuma on, että varmasti ainakin hieman.

Suunnittelin etukäteen, että käytän kaiken säästyneen ajan kirjojen lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja mahdollisesti jopa podcastien ja videoiden tekemiseen. Toisin on käynyt. Viime viikko oli sen verran rankka poikkeuksellisen työreissurupeaman seurauksena, että en ole jaksanut tuottaa minkäänlaista sisältöä. Myös marraskuun synkkyys on jälleen kerran selvästi vaikuttanut mielialaan. Uskon kuitenkin, että riippuvuusoireiden hellittäessä kuukauden mittaan, huomaan myös ajansäästöllisen vaikutuksen arjessa.

Joitakin tavallisuudestani poikkeavia asioita olen kuitenkin viikon aikana ehtinyt tekemään. Kävin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni opastetulla kierroksella Olavinlinnassa, istuin myös täysin vieraan kaupungin paikallisessa pubissa lukemassa paikallislehteä paikallisen oluen kera. Saatoinpa jopa vaihtaa muutaman sanan paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Soitin myös (laina)bassoa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ja tietenkin suoraan keikalle. Ehdin myös vaihtaa kuulumisia monien vanhojen ja uusien ystävien kanssa ihan livenä. Ja olen nukkunut huomattavasti pidempiä yöunia!

Silti minusta tuntuu, että elämä ilman sosiaalista mediaa on tylsää. Olen huomannut, että suurin osa omasta sosiaalisesta elämästäni tapahtuu eri verkostojen ja sovellusten kautta. Aika harvan ystävän kanssa sitä lopulta kovin paljon tulee varsinaisesti viestiteltyä, mutta toisten elämän seuraaminen sekä satunnainen tykkäysten ja kommenttien vaihto on kuitenkin olennainen osa omia ihmissuhteitani. Tai sitten minulla ei vain ole oikeaa elämää.

Miten sinun viikkosi on sujunut? Oletko osallistunut #digimalismi-peliin tai tehnyt jotakin muuta tavallisuudesta poikkeavaa?

10 vuotta (ja iPhonea) myöhemmin…

Selailin tänään pitkästä aikaa vanhoja valokuviani Facebookista ja törmäsin lähes tasan kymmenen vuotta sitten ottamaani selfieen, muistaakseni ensimmäiseeni ikinä. Se on otettu muutaman päivän ikäisellä iPhone 3G:llä, jossa oli 2 megapikselin takakamera ilman automaattitarkennusta tai kuvanvakaajaa. Aikana, jolloin sanaa selfie ei vielä käyttänyt juuri kukaan. Koska minulla sattui olemaan musta huppari päällä tänäänkin, päätin koittaa toteuttaa kuvasta uuden painoksen. Pipo on pykälää kireämpi, silmälasit ovat vaihtuneet muutamaan kertaan ja kuulokkeista on kuihtunut kaapelit. Eikä aurinko ole enää niin kirkas. Valitettavasti se mokoma ehti pilveen sillä välin, kun etsin punalehtistä pensasta, mutta aika lähelle alkuperäistä pääsin. Saan olla todella onnellinen, jos aika on minulle yhtä armollinen vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. Värillisen version löydät Facebookista.

Tämän päivän kuva on otettu kymmenennellä iPhonellani. Olen siis vaihtanut puhelinta uuteen vuoden välein. Suurin osa niistä tuli hankittua 20-30 euron kuukausimaksulla ja edellisen myin aina uuden alta pois 300-400 eurolla, mikä riitti edellisen puhelimen jäljellä olevien erien kuittaamiseen. Pikaisesti laskettuna olen käyttänyt kymmenessä vuodessa puhelimiin noin 3000 euroa. Ei mielestäni aivan kohtuuton hinta siitä, että on ollut aina markkinoiden parasta teknologiaa käytettävissä. Toisaalta joka toisen mallin olisi aivan hyvin voinut jättää väliinkin. Mutta kaksi vuotta vanhan puhelimen jälleenmyyntiarvo taas olisi laskenut jo sen verran, ettei lopputulos olisi varmasti poikennut rahallisesti juurikaan nykyisestä.

Vuosi sitten luovuin viimeisestä omasta iPhonesta. Puolisen vuotta kestin työsuhde-Honorin kanssa taistelua, mutta sitten sain onneksi kokea jälleen armon. Nykyinen työpuhelimeni on iPhone SE, joka toimii vielä melko hyvin, ollakseen neljä vuotta vanhaa teknologiaa. Applen omat sovellukset pyörivät ihan mutkattomasti, mutta Facebook ja muut mastodontit välillä jo vähän hidastelevat. Tällä mennään tietysti niin pitkään, kun siinä henki pihisee. En usko, että enää itse hankin koskaan puhelinta, mutta jos niin joskus käy, toivon että tällaisia pienikokoisia versioita on vielä tarjolla. En todellakaan halua kaksin käsin käytettävää lautasta, vaan yhden käden peukalolla hallitavan ja taskuun hyvin mahtuvan mallin. Ainut puhelin, jonka olen koskaan pudottanut niin pahasti, että näyttö on hajonnut, oli liian suuri iPhone 6+. Sen jälkeen palasinkin takaisin pienempiin malleihin.

Unelmapuhelimeni olisi ulkomitoiltaan täsmälleen nykyisen kokoinen, mutta näyttö voisi tietysti täyttää koko etupuolen ja akku varsinkin saisi olla suurempi. Minusta on käsittämätöntä, että vaikka puhelimien tekniikka kehittyy edelleen aivan uskomatonta vauhtia, niiden akunkestossa joutuu edelleen tyytymään vajaaseen päivään. Enkä kyllä ikinä olisi itse valmis maksamaan puoltatoista tuhatta euroa laitteesta, jonka kamera törröttää pykälän verran rungon ulkopuolella ja jonka näytön yläreunassa on ruma musta lovi. Olen melko varma, etteivät uusimmat iPhone-mallit olisi ikinä päässeet Steve Jobsin tiukan minimalistisesta seulasta läpi. Toivottavasti puhelimien kehitys vielä joskus tulevaisuudessa keskittyy enemmän käytettävyyden kannalta olennaisiin seikkoihin pelkän kilpavarustelun ja ulkomittojen kasvattamisen sijaan.