Minimalistin jouluvaellus

Ensimmäiset päivät New Yorkissa on tullut viiletettyä tukka putkella ympäri Manhattania ja lopulta tapaninpäivänä Brooklyniin. Onpahan ollut melko erilainen joulu. Toistaiseksi kaikki on sujunut lähes täydellisesti ja reissu on jo ylittänyt odotukset monta kertaa. Ja yli puolet on vielä jäljellä!

Saapumisiltana jännitti aika paljon ja ensimmäisen metromatkan aikana tuntui, kuin olisin kävellyt sisään tuttuun elokuvaan, jota en ole kuitenkaan vielä nähnyt. Enkä ollut ihan varma oliko kyseessä kauhuleffa vai draamakomedia. Coca-Cola maistui erilaiselta, mutta ihmiset olivat oikein ystävällisiä. Ensimmäinen yö Queensissa oli melko katkonainen. Edelleenkin olen selvästi eri aikavyöhykkeellä ja heräilen aamuöisin useasti, mutta onneksi olen hyvä nukahtamaan uudelleen. Pakko myöntää, että vaikka aluksi jopa vähän pelotti, meni se ohi kuitenkin viimeistään keskellä ruuhkaista Manhattania. Tajusin viihtyväni täällä erittäin hyvin.

Jouluaatto kului kaupungin ydintä ristiin rastiin ravaamalla ja pakollisia nähtävyyksiä [=korkeita rakennuksia] tsekkailemalla. Rokckefeller Centerillä oli hieman ruuhkaa joulukuusen ympärillä, mutta ei mitenkään aivan älyttömästi. Ainut pettymys oli Applen Fifth Avenuen kaupan remontti. Onneksi Grand Centralin myymälä oli aivan positiivinen yllätys. Sain erittäin ystävällistä palvelua, vaikka en ostanutkaan mitään. Sen verran joulushoppailin, että hankin Adidaksen lippulaivakaupasta uudet Ultra Boostit, koska vanhat olivat puhki sekä päältä että pohjasta. Majapaikkani oli parin korttelin päässä Times Squareltä mahtavassa vanhassa pienessä kerrostalossa. Muutaman paikallisen oluen maistoin ja söin keskiverron burgerin iltapalaksi Heartland Breweryssä, koska paremmat paikat sulkivatkin ovensa tavallista aikaisemmin. Aattoilta kului muutaman viskisiivun ja paikallisen Netfilixin joulushow-valikoiman parissa.

Joulupäivänä jonotin aamiaiselle Ellen’s Stardust Dineriin, jonka pannukakut olivat kyllä pettymys, mutta tarjoilijoiden lauluesitykset ihan tasokkaita. Suuri osa ravintoloista ja kaupoista oli suljettuna ja jäin vaille perinteistä parranajoa, josta olin haaveillut, mutta suuntaan The New York Shaving Companyyn uudelleen tulevana lauantaina. Sen sijaan kävin katselemassa Vapaudenpatsasta Battery Parkista ja tein pyhiinvaellusmatkan Carrie Bradshawn portaille. Nautin myös ensimmäisen ”kaupungin parhaista pizzoista” Bleecker Streetillä ja oli kyllä pakko todeta, että rima on melko korkealla. Omistaja oli itsekin sitä mieltä, että ”gotta agree.”

Pienen välikuoleman jälkeen suunnistin hyvissä ajoin Radio City Music Halliin kokemaan perinteisen Christmas Spectacular Starring the Rockettes -joulushown. Ensimmäistä kertaa väenpaljous ja ruuhka alkoivat hieman käydä iholle ja ihmiset tuntuivat pyörivän päämäärättömästi joka suuntaan. Itse tapahtuman jono eteni kuitenkin erittäin mutkattomasti ja pian sainkin jo skumppalasin kouraani. Tarjoilijatar tosin kysyi papereita, koska näytin kuulemma puolet nuoremmalta! Täytyy todeta, että illan aikana minimalistia vietiin maksimaalisella intensiteetillä kuin litran mittaa. Paikka oli upea ja esitykseen kuului iso orkesteri, nelisenkymmentä tanssijaa, kymmenkunta laulajaa, joulupukki, 3D-elokuvan pätkä, paljon valoa, väriä, ääntä ja konfettia sekä tietenkin eläviä lampaita ja kameleita.

Tapaninpäivänä suunnistin kohti Brooklyniä ja ylitin komean sillan kävellen. Agendalla oli jälleen ”kaupungin ja koko maan parasta” pizzaa enkä ollut ainut, joka oli saanut saman idean. Juliana’s on sillan kupeessa sijaitsevan perinteisen Grimaldi’sin viereen avattu legendaarisen Patsy Grimaldin näyttävä paluu pizzabisnekseen kymmenen vuotta edellisen myynnin jälkeen. Molempiin ravintoloihin oli kymmenien metrien jono, mutta pakko myöntää, että kannatti värjötellä reipas tunti ulkona. Pizza oli kerrassaan hämmentävän hyvää. Annan lopullisen tuomion kuitenkin vasta, kun olen maistanut vielä muutaman muunkin version.

Pizzailun jälkeen päätin kävellä Brooklynin halki majapaikkaan Bushwickiin. Se ei välttämättä ollut kaikkein hohdokkain ideani matkan varrella, mutta tulipa nähtyä satama-aluetta, vanhoja teollisuusrakennuksia sekä juutalaiskorttelit samalla reissulla. Olin tarkoituksella valinnut pariksi seuraavaksi yöksi vähän edullisemman majapaikan paikallisen aikuisrockarin vanhasta betoniloftista ja vaikka pieni alkujärkytys meinasi iskeä jo vähän väsähtäneeseen reissaajaan, oli kokemus juuri sitä mitä haettiin. Epämukavuusalueen reunalla nukuin pitkät yöunet ja valmistauduin koluamaan Brooklyniä hipsteritutkan alla. Rakennusta vastapäätä löytyi heti viehättävä City of Saints -kahvipaahtimo, jossa nautin ensimmäisen kupin joeta ja suunnistin kohti Williamsburgia. Second breakfast latte löytyi The Beanistä ja sitä siemaillessa naputtelin samalla ihan muina minimalisteina tämän bloggauksen ja kuvittelin sulautuvani paikallisten joukkoon. Läppäreitä naputellaan, viereisessä pöydässä ommellaan ja sitä seuraavassa piirretään. Kyllä kai näinkin voisi elää.

Ihanan kallista

Tunnustan olevani minimalistin lisäksi edelleen parantumaton hedonisti ja hifistelijä. Olen aina rakastanut kauniita, kalliita ja ennen kaikkea toimivia esineitä ja asioita. Minulla on myös taipumusta pitää kalliimpia tuotteita lähtökohtaisesti edullisia parempina. Uskon sen ainakin osittain johtuvan edellisessä kirjoituksessa kuvaamastani taustasta. Jossakin vaiheessa huomasin, että jonkinlaisena vastareaktiona isäni taipumukselle tinkiä aina ja kaikesta, maksoin itse mielelläni jopa ylihintaa, jos koin saavani hyvää palvelua ja oikeasti sellaisia tuotteita, jotka edustivat minulle laatua ja statusta.

Muistan kuinka yliopistolla markkinoinnin professori aina kritisoi meitä suomalaisia siitä, ettei kukaan muu maailmassa kuin impivaaralaiset, halua ostaa kalliimpaa design-tavaraa alennusmyynnistä. Hän oli sitä mieltä, että juuri brändiarvo erottaa jyvät akanoista, ja siitä pitää olla valmis myös maksamaan. Huomaan usein edelleen olevani samaa mieltä. Mitä järkeä on ostaa alennuksella premium-luokan tuotteita, joiden arvosta suuri osa kuitenkin perustuu nimenomaan niiden kalleuteen ja sen mukanaan tuomaan statukseen? Ja vielä ylpeillä sillä, että sainpa halvalla! Jos priimaa on pakko ostaa, pitää siitä mielestäni kyetä maksamaan myös täysi hinta. Tiedän kuulostavani minimalistiksi todennäköisesti hieman ristiriitaiselta, mutta nämä kaksi voimaa minussa taistelee.

Tiedostan makuni kalleuden myös ruokien ja erityisesti juomien suhteen. Jostain kumman syystä se kalliimpi huolella pantu käsityöläisolut, vastajauhettu pienpaahtimokahvi, tuoreen briossin välissä lepäävä hiiligrillillä paistettu kahdesti jauhettu nauta, kauniiseen design-purkkiin pakattu kaurajuoma, parempi sisäfile medium miinus ja vuosia aidossa tammitynnyrissä kypsynyt punaviini tai täysi-ikäinen savuinen viski vain maistuu suussani paremmalta kuin halpuutetut vaihtoehdot. Varmasti laadulla on myös takeita, mutta aavistan, etten selviäsi kaikista sokkotesteistä ainakaan täysin kuivin jaloin. Enkä pidä kuitenkaan itseäni snobina, pystyn syömään hyvällä ruokahalulla myös roiskeläppäpizzan Pirkka-oluen kanssa, jos tarve vaatii. Minimalistina haluan kuitenkin ensisijaisesti pyrkiä korvaamaan määrää laadulla. Tässäkin on vielä pitkä tie edessä, mutta tiedostan vajavuuteni.

Toisaalta osaan usein jo nauraa omalle brändihuoraukselleni ja olenkin alkanut pikkuhiljaa rokottamaan itseäni sitä vastaan. Viime syksynä mm. ostin rakastamieni Happy Socksien sijaan harmaita perussukkia Lidlistä. Koska halvalla sai. Olen myös käyttänyt pitkään kalliiden merkkineuleiden ohella muutamaa jo vuosia sitten H&M:ltä parilla kympillä hankittua neuletakkia, jotka ovat edelleen aivan kuosissa. Myös lempivaatteeni, Jack & Jonesin alennusmyynnin jälkialesta viisi vuotta sitten viidellä eurolla ostettu farkkupaita, on yhä kuin uusi. Ei pienintäkään merkkiä kulumisesta. Sen sijaan vuodenvaihteessa ostamani design-farkut, joiden myyjä lupasi olevan sitä kestävämpää sorttia, ovat jälleen kerran jo haaroista puhki. Kolmen kuukauden käytön jälkeen! Eli se siitä Älä osta mitään -vuodesta. Onneksi annoin itselleni luvan korvata rikkimenevät vaatteet tarvittaessa uusilla. Kävelytyylissäni täytyy olla jotakin pahasti pielessä. Harkitsen fysioterapeuttia, tulisi takuulla halvemmaksikin. Hinta ei siis kuitenkaan oman kokemukseni perusteella kerro välttämättä mitään laadusta ja kestävyydestä.

Vanhana fanaattisena applelaisena olen kuitenkin omasta mielestäni kärsinyt kohtuuttomasti viime syksyisestä valinnasta luopua kokonaan omasta iPhonestani. Päätin tyytyä työsuhde-Honoriin lähinnä sen kahden sim-korttipaikan vuoksi. Toisaalta se oli siinä vaiheessa pakon sanelema ratkaisu, koska tarvitsin mielestäni välttämättä digijärkkärin alkavan Youtube-harrastukseni innoittamana. Syksyn osapäivätyön tuloilla ainut mahdollisuus oli luopua jostakin todellisuudessa tarpeettomasta, tässä tapauksessa siis puhelimesta, jolla onneksi oli vielä jälleenmyyntiarvoa. Sikäli en kadu päätöstäni. Tulen tietenkin käyttämään nykyisen työsuhdepuhelimeni loppuun, mutta uskon, etten jatkossa enää koskaan hyväksy Android-laitteita käyttööni. Mieluummin luovun vaikka henkilökohtaisesta liittymästäni kokonaan ja hankin itse vanhemman iPhonen sekä työ- että vapaa-ajan puhelimeksi.

Toivon kaikesta huolimatta, että tämä kuluva Älä osta mitään -vuoteni auttaa minua saamaan edes hieman etäisyyttä näihin luontaisiin taipumuksiini. Minusta on todella mielenkiintoista nähdä, onko vuosi riittävän pitkä aika muuttamaan ajatteluani oikeasti mihinkään suuntaan. Olen kuitenkin melko varma, että makuni tulee aina olemaan kallis, mutta pyrin jatkossa varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota pelkän kalliin hinnan ja merkin sijaan oikeasti laatuun. Laadun kokeminenkin on tietysti hyvin subjektiivista, mutta esimerkiksi tuosta Honorista minulla ei ainakaan ole kyllä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Tai no, olihan se halpa.

I see God in the instruments
and the mechanisms
that work reliably
–R. Buckminster Fuller