Et ole osa suurta kertomusta

Kaksi vuotta sitten päätin ryhtyä minimalistiksi. Karsin elämästäni kaiken, mikä ei ollut tarpeellista tai tuottanut enää iloa. Olen opetellut keskittymään siihen, mikä minulle on tärkeää ja olennaista. En puuduta enää itseäni turhalla ylenmääräisellä kuluttamisella, jatkuvalla aivottomalla viihteellä tai pyrkimällä jatkuvasti jonnekin. Monen asian suhteen fear of missing out on vaihtunut joy of missing outiksi. Viimeisimpänä olen luopunut henkilökohtaisesta Facebook-tilistä ja Twitterin käytöstä yli kymmenen vuoden jatkuvan puhelimen rapsuttelun jälkeen. Nyt minusta tuntuu siltä, että mitä vähemmän yritän elää, sitä paremmin voin. Ja elän.

Muutama viikko sitten sain puhua aiheesta rakastamani Fight Club -elokuvan 20-vuotisnäytöksessä. Puheeni muodostui osittain tasan vuosi sitten kirjoittamistani Maksimalistin tunnustuksista ja jatkui näin:

Miksi minimalismi on vastakulttuuria?

Aivojemme softwaren tuotekehitys päättyi ilmeisesti noin 50 000 vuotta sitten. Evoluutio ajaa meitä edelleen metsästäjä-keräilijän vaistoilla ja logiikalla: se kenen luolassa on eniten tavaraa, selviää kylmästä talvesta parhaiten. Geenien ohjaaman hamstraamisen lisäksi kaipaamme suuria kertomuksia, koska tarinankerronnan taito erottaa meidät muista kädellisistä. Kertomukset ovat ikään kuin yksinkertaistettuja ratkaisuja elämään ja sen ongelmiin. Valitettavan usein ne ovat kuitenkin vain us & them -tyyppisiä oikeassa olemisen manifesteja, joista kirjoitetaan ainoastaan voittajien historiaa. Mutta maailma on kompleksinen ja ongelmat usein systeemisiä ja mutkikkaita. Todellisuudessa tarina ei ratkaise.

Jälkimodernissa nykyajassa yksittäisistä suurista kertomuksista on pitkälti luovuttu. Ilmastoahdistus voitaneen luokitella viimeisimmäksi saman kokoluokan tarinaksi. Näitä jo pääosin sammuneita kertomuksia ovat olleet mm. monet uskonnot, nationalismi, kolonialismi, maailmansodat ja suuret lamat. Tilalle on tullut liberaali tarinoiden tavaratalo, josta jokainen voi valita haluamansa rusinat loputtomasta määrästä pullia, ja luoda itse oman tarinansa löytääkseen merkityksen ja tarkoituksen elämään. Tämä johtaa helposti konsumerismiin, jossa kulutetaan hyödykkeiden lisäksi ideologioita ja lifestyleä. Teemme työtä, jota vihaamme ja käytämme rahaa, jota emme ole vielä ansainneet ostaaksemme asioita, joita emme tarvitse, tehdäksemme vaikutuksen ihmisiin, joista emme edes pidä.

Valittua tarinaa vahvistetaan edelleen rituaaleilla ja uhraamalla. Yli 50 000 euroa maksaneen BMW:n ostaja ylistää hankintaansa lähipiirilleen, tai vähintään itselleen, koska on tehnyt niin suuria uhrauksia sen eteen. Näin tarina vahvistaa itseään. Sosiaalisessa mediassa rakennamme sitä edelleen luomalla itsemme uudelleen Facebookissa tai lavastamalla elämäämme Instagramissa. Henkilö vitun brändi. Uutta iPhonea on hiveltävä jatkuvasti. Valtasormus pitää meidät yötä päivää kaiken näkevien algoritmien otteessa. My Precious! Pikkuhiljaa asiat, jotka omistat, alkavat omistaa sinut.

Sinä ≠ omaisuutesi

Sinä et kuitenkaan ole autosi tai merkkivaatteesi. Et omaisuutesi tai kotisi sisustustyyli. Mietitkö koskaan millainen sohva kuvastaisi sinun persoonallisuuttasi? Minä mietin millainen on persoona, jota voi kuvastaa sohvalla. Kukaan ei kuollessaan mieti, että näkyykö kello. Tai että olisinpa tänään rikkaimmillani. Jokainen syntyy ja kuolee minimalistina. Onnellinen se, joka ymmärtää myös elää niin. Vasta kun on luopunut kaikesta, on vapaa tekemään mitä vaan.

I found freedom.
Losing all hope was freedom.

”Elämän tarkoitus on olla ihan sika onnellinen.” Miten sitten voi elää onnellisena? Usein kuulee sanottavan, että ihmiset ovat nykyään masentuneita juuri siksi, koska elämästä puuttuu tarkoitus ilman suurten kertomusten antamaa merkitystä – kun tarina ei enää ole uskottava tai ikioman luominen ei onnistu. Minä väitän, että emme ole masentuneita, koska meiltä puuttuu päämäärä ja kertomus, vaan koska etsimme sitä turhaan!

This is your life and it’s ending one minute at a time. Kokeilepa viettää minuutin hiljainen hetki suurten kertomusten muistoa kunnioittaen. Laita halutessasi silmät kiinni tai pidä ne auki. Voit keskittyä hengitykseen tai antaa vain ajatusten tulla ja mennä. Voit myös laskea, kuinka monta kertaa tekee mieli tarttua puhelimeen.

Maailmankaikkeudella ei ehkä olekaan tarkoitusta tai suurta kosmista yhtenäisteoriaa. Olemme vain ohimenevää värähtelyä, joka tulee ja menee ilman sen erityisempää tarkoitusta. Emme ole kauniita ja ainutlaatuisia lumihiutaleita. Kinoksessa kaikki näyttävät kuitenkin samalta. Toiset vain joku ohimenevä elämän ajokoira on saattanut värjätä aurinkoisemmiksi. Minimalismi on tarpeettoman tavaran lisäksi tarpeettomasta tarinasta luopumista. Olemassaolon ydin onkin merkityksettömyydessä, sen tunnistamisessa, tunnustamisessa, hyväksymisessä ja lopulta rakastamisessa. Et ole osa suurta kertomusta. Ei ole mitään suurta kertomusta.

Pitääkö aina olla ees onnellinen?

Huomasin jossain vaiheessa minimalismi-innostustani, että tavaroiden ja asioiden karsimisessa on helposti loppuviimein kysymys samasta mekanismista kuin niiden haalimisessa ja hankkimisessakin. Tyytymättömyys nykytilaan triggeröi ja pakottaa tekemään edes jotakin, jotta voisi sitten joskus olla tyytyväinen. Molempiin on myös yhtä helppo jäädä koukkuun. Kun olin karsinut kaiken turhan tavaran ja muut epäolennaiset asiat elämästäni saadakseni aikaa, tilaa ja energiaa olennaiselle, en ollutkaan enää ihan varma mitä se sitten on. Minimalismi on loistava keino tilan ja ajan raivaamiseen, mutta kaiken tehtyäsi saatat yllättyä. Kun ei ole enää mitään puuhasteltavaa, joutuu lopulta pysähtymään ja kohtaamaan itsensä. Mitä minä oikeastaan haluan nyt sitten tehdä elämässäni? Onko elämällä ylipäätään joku sitä itseään suurempi merkitys?

Vuosi sitten tähän aikaan, kun tein töissä ainoastaan kolmepäiväistä viikkoa, käytin mielelläni säästyneen ajan lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja youtubettamisen harjoitteluun. Talvella kokopäivätyöt sitten veivätkin jälleen vähän mennessään eikä harrastelulle löytynyt enää samalla tavalla resursseja. Enkä tiedä olisiko minulla ollut sen enempää sanottavaakaan, vaikka aikaa olisikin ollut. Viihdyn hyvin töissä ja pääsen toteuttamaan itseäni myös kahdeksan ja neljän välillä, joten luovaa energiaa ei välttämättä iltaisin ole enää niin paljon jäljellä.

Olen myös viimeiset viisi vuotta elänyt toipuvana saarnaholistina. Edellisessä elämässäni minulla oli jonkinlainen sanomisen pakko ja enemmän tai vähemmän vastaanottavainen yleisö sen purkamiseksi lähes viikoittain. Sittemmin olen iloinnut suunnattomasti siitä, ettei ole enää tarvetta olla välttämättä mitään mieltä mistään. Ja toisaalta siitä, että voin olla juuri sitä mieltä, mitä oikeasti olen. Ilman, että joutuisin laulamaan jonkun toisen lauluja, koska perheeni elatus olisi siitä kiinni. Vaikka olen siis edelleen todella innostunut minimalismista, olen huomannut, ettei minulla ole varsinaisesti tarvetta julistaa sitä muille. Ainakaan kovin pahasti! Pitkin kesää olen myös pohtinut vakavasti, että haluanko elää vielä ekologisemmin tai ryhtyä zero waste -hipiksi, jotta minulla olisi jälleen jokin uusi projekti, josta kirjoittaa blogiin.

Ihmiselle taitaa olla lajinomaista pyrkiä koko ajan jonnekin. Eteenpäin, ylöspäin, nopeammin, isommin. Ja toisaalta onnellisuutta koetaan kuitenkin usein juuri niissä pienissä hetkissä, kun ei olla pyrkimässä eikä pyristelemässä minnekään. Tyytyväisyys on todennäköisesti lopulta vain tasapainon sivutuote. Kun elämässä on sopivasti aikaa ja tilaa, tekemistä ja tavoitteita, lepoa ja olemista, seuraa siitä sekä sielun että ruumiin hyvinvointia. Liiallinen touhuaminen väsyttää ja toisaalta täysin tavoitteeton tekemättömyys puuduttaa. Tasapainokaan ei kuitenkaan välttämättä ole ratkaisu lopulliseen onnellisuuteen.

Olen neljäkymmentä, täysin terve, nautin valkoisen heteromiehen etuoikeuksista, vaikka pyrinkin suhtautumaan niihin tiedostavasti, ja elän tällä hetkellä juuri sellaista elämää, kuin olen aina halunnut. Silti välillä tulee olo, että onko tässä mitään järkeä tai mieltä. Jotkut ovat sitä mieltä, että elämä ilman toisen puolesta uhrautuvaa pyyteetöntä rakkautta ei ole mielekästä. Monet uskonnot taas elättelevät tarinaa jonkinlaisen jumalan tai oikean elämän tien mentävästä aukosta sydämessä, jota ei mikään muu voi täyttää. Väitän, että olen omalta osaltani kokeillut mm. nämä molemmat vaihtoehdot, niin pohjia myöten, kuin se ylipäätään itsekkäälle ihmiselle on mahdollista. En siis usko vastauksen löytyvän edes suurista kertomuksista, joilla monet myös mielensä pyrkivät täyttämään. Mitä jos onkin vain niin, kuten Yuval Noah Harari uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” toteaa:

Maailmankaikkeudella ei ole tarkoitusta, eikä ihmisen tunteillakaan ole tarkoitusta. Ne eivät ole osa suurta kosmista kertomusta – ne ovat vain ohimeneviä värähtelyjä, jotka tulevat ja menevät ilman erityistä tarkoitusta. Se on totuus. Koeta kestää.

Ehkäpä mielekkään elämän salaisuus onkin sen tarkoituksettomuuden hyväksymisessä, jopa tuon merkityksettömyyden rakastamisessa. Joten mitä jos lakkaisit turruttamasta itseäsi ylenmääräisellä kuluttamisella, sen synnyttämillä vastareaktioilla tai maailmoja syleilevillä tarinoilla? Voitko kuvitella lopettavasi ikuisen merkityksen metsästyksen ja tyytyväsi nauttimaan elämästä sellaisenaan? Mielestäni Milan Kundera muotoilee tämän erittäin kauniisti:

Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. Mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkityksettömyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.

Tervetuloa merkityksettömyyden juhlaan!