Onko minimalismi ”parempaa” materialismia?

Aina toisinaan törmää väitteisiin siitä, että minimalismi on itseasiassa erittäin tavarakeskeinen ja materialistinen elämäntyyli. Itse myönnänkin olevani edelleen materialismiin taipuvainen ja minulle on kyllä tärkeää, että harvat hankintani ovat laadukkaita, esteettisiä ja mahdollisimman kestäviä. Ostokseni ovat kuitenkin pitkän harkinnan ja toisinaan jopa vuosien haaveilun tulosta, enkä harrasta juurikaan heräteostoksia, alennusmyyntejä tai shoppailua ostelun ilosta. Toisaalta monet minimalistit ovat myös askeetikkoja ja välttelevät kaikenlaista kuluttamista ylipäätään.

Onko tavaroilla keskeinen rooli minimalismissa?

Minusta väite on yhtä absurdi kuin uskonnollisille kiihkoilijoille tyypillinen väite siitä, että ateismi on uskontoihin verrattavissa oleva aate, joka pyörii tukevasti jumalan olemassaolon kieltämisen ympärillä. Näin voi varmasti teologisesta tarkastelukulmasta ollakin, mutta ateistin arjessa jumaluuksilla on yhtä vähän tilaa ja vaikutusta kuin muumimukien keräilyllä keskivertominimalistin maanantaissa.

Miksi monet minimalistit sitten puhuvat tavaroista ja niistä luopumisesta?

Useimmille minimalismiin pyrkiville luonnollisin lähtökohta on ylenmääräisestä kuluttamisesta ja tarpeettomista tavaroista luopuminen. Jotta voi keskittyä olennaiseen ja siihen mitä pitää tärkeämpänä, täytyy sille yleensä raivata ensin tilaa. Jos elämä on koostunut jatkuvien hankintojen tekemisestä ja töissä käymisestä niiden rahoittamiseksi, vaatii tästä oravanpyörästä ulos hyppääminen radikaaleja muutoksia kulutustottumuksiin ja omaisuudenhallintaan. Downshiftaaminen ja elämän yksinkertaistaminen alkaakin monesti luontevimmin muuton tai koko muunkin elämäntilanteen muutoksen yhteydessä.

Oman tavarasuhteen uudelleen muodostaminen voi tapahtua käymällä läpi koko omaisuus yksi esine kerrallaan ja pohtimalla jokaisen kohdalla sen tarpeellisuutta tai kykyä tuottaa iloa. Tai luopumalla kerralla lähes kaikesta, esim. valitsemalla elämäntyyliksi reppureissaaminen, ja tarpeellisten asioiden hankkiminen sitä mukaa kuin niitä ilman ei voi enää elää. Viimeistään kun materiaalinen ulottuvuus on käsitelty ja saatu järjestykseen, johtaa minimalismi poikkeuksetta pohtimaan yksinkertaistamisesta ja olennaiseen keskittymistä muillakin elämänalueilla.

Monille minimalisteille on syystä tai toisesta myös yhteistä samantyyppinen estetiikantaju ja usein esim. hyvin mustavalkoisen sisustustyylin viehätys. Jopa tietyt samat brändit ja tuotteet vilahtavat monesti minimalistien kuvissa ja Instagram-virrassa. Tässä on varmasti ainakin osittain kyse ihan samasta joukkoon kuulumisen tai statuksen tavoittelun konsumerismista kuin ei-minimalisteillakin, mutta toisaalta myös joidenkin merkkien yksinkertainen funktionaalinen design vain saattaa vedota samalla tavoilla ajatteleviin. Ja tietenkin kun ostaa paljon vähemmän, on mahdollista investoida vaikkapa parempilaatuisiin huonekaluihin tai t-paitoihin moninkertaisia summia. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä minimalismissa olennaista.

Minimalismia syytetään välillä myös elitismiksi ja rikkaiden etuoikeudeksi. Totta onkin, että vapaus valita oma elämäntyylinsä ja arkensa koostumus on pitkälti meidän maailman hyvin toimeentulevan neljänneksen etuoikeus. Onneksi koko ajan yhä suurempi enemmistö kuuluu ääripäiden sijaan keskimäärin kohtuullisen toimeentulon piiriin. Haasteena tulevaisuudessa on tietysti tasapuolisen ja resurssiviisaan elintason mahdollistaminen 12 miljardin asukkaan maapallolle. Moni joutunee ryhtymään minimalistiksi ellei omasta tahdostaan, niin ainakin olosuhteiden pakosta. Nyt on hyvä alkaa jo vapaaehtoisesti harjoittelemaan.

Itse aloitin minimalistisen elämän työttömyyspäivärahalla eläessäni luopumalla lähes kaikesta, minkä omistin. Karsin elinkustannukseni mahdollisimman mataliksi ja huomasin olevani onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Selvisin Älä osta mitään -vuodesta ja totuin asumaan ahtaasti yksiössä. Nyt kun tulotasoni on jälleen noussut, hankin asioita, jotka ovat tarpeellisia ja joista olen haaveillut pitkään. Tietenkin myös iloitsen näistä hyvin harkituista ja onnistuneista ostoksista siinä kuin kuka tahansa. Elämäni ei silti pyöri materian ja ostamisen ympärillä.

Minimalismi ei ole eliitin parempaa materialismia, vaan kokonaisvaltaista oman elämän designia, joka mahdollistaa keskittymisen siihen, mikä sinulle on tärkeää.

Ihanan kallista

Tunnustan olevani minimalistin lisäksi edelleen parantumaton hedonisti ja hifistelijä. Olen aina rakastanut kauniita, kalliita ja ennen kaikkea toimivia esineitä ja asioita. Minulla on myös taipumusta pitää kalliimpia tuotteita lähtökohtaisesti edullisia parempina. Uskon sen ainakin osittain johtuvan edellisessä kirjoituksessa kuvaamastani taustasta. Jossakin vaiheessa huomasin, että jonkinlaisena vastareaktiona isäni taipumukselle tinkiä aina ja kaikesta, maksoin itse mielelläni jopa ylihintaa, jos koin saavani hyvää palvelua ja oikeasti sellaisia tuotteita, jotka edustivat minulle laatua ja statusta.

Muistan kuinka yliopistolla markkinoinnin professori aina kritisoi meitä suomalaisia siitä, ettei kukaan muu maailmassa kuin impivaaralaiset, halua ostaa kalliimpaa design-tavaraa alennusmyynnistä. Hän oli sitä mieltä, että juuri brändiarvo erottaa jyvät akanoista, ja siitä pitää olla valmis myös maksamaan. Huomaan usein edelleen olevani samaa mieltä. Mitä järkeä on ostaa alennuksella premium-luokan tuotteita, joiden arvosta suuri osa kuitenkin perustuu nimenomaan niiden kalleuteen ja sen mukanaan tuomaan statukseen? Ja vielä ylpeillä sillä, että sainpa halvalla! Jos priimaa on pakko ostaa, pitää siitä mielestäni kyetä maksamaan myös täysi hinta. Tiedän kuulostavani minimalistiksi todennäköisesti hieman ristiriitaiselta, mutta nämä kaksi voimaa minussa taistelee.

Tiedostan makuni kalleuden myös ruokien ja erityisesti juomien suhteen. Jostain kumman syystä se kalliimpi huolella pantu käsityöläisolut, vastajauhettu pienpaahtimokahvi, tuoreen briossin välissä lepäävä hiiligrillillä paistettu kahdesti jauhettu nauta, kauniiseen design-purkkiin pakattu kaurajuoma, parempi sisäfile medium miinus ja vuosia aidossa tammitynnyrissä kypsynyt punaviini tai täysi-ikäinen savuinen viski vain maistuu suussani paremmalta kuin halpuutetut vaihtoehdot. Varmasti laadulla on myös takeita, mutta aavistan, etten selviäsi kaikista sokkotesteistä ainakaan täysin kuivin jaloin. Enkä pidä kuitenkaan itseäni snobina, pystyn syömään hyvällä ruokahalulla myös roiskeläppäpizzan Pirkka-oluen kanssa, jos tarve vaatii. Minimalistina haluan kuitenkin ensisijaisesti pyrkiä korvaamaan määrää laadulla. Tässäkin on vielä pitkä tie edessä, mutta tiedostan vajavuuteni.

Toisaalta osaan usein jo nauraa omalle brändihuoraukselleni ja olenkin alkanut pikkuhiljaa rokottamaan itseäni sitä vastaan. Viime syksynä mm. ostin rakastamieni Happy Socksien sijaan harmaita perussukkia Lidlistä. Koska halvalla sai. Olen myös käyttänyt pitkään kalliiden merkkineuleiden ohella muutamaa jo vuosia sitten H&M:ltä parilla kympillä hankittua neuletakkia, jotka ovat edelleen aivan kuosissa. Myös lempivaatteeni, Jack & Jonesin alennusmyynnin jälkialesta viisi vuotta sitten viidellä eurolla ostettu farkkupaita, on yhä kuin uusi. Ei pienintäkään merkkiä kulumisesta. Sen sijaan vuodenvaihteessa ostamani design-farkut, joiden myyjä lupasi olevan sitä kestävämpää sorttia, ovat jälleen kerran jo haaroista puhki. Kolmen kuukauden käytön jälkeen! Eli se siitä Älä osta mitään -vuodesta. Onneksi annoin itselleni luvan korvata rikkimenevät vaatteet tarvittaessa uusilla. Kävelytyylissäni täytyy olla jotakin pahasti pielessä. Harkitsen fysioterapeuttia, tulisi takuulla halvemmaksikin. Hinta ei siis kuitenkaan oman kokemukseni perusteella kerro välttämättä mitään laadusta ja kestävyydestä.

Vanhana fanaattisena applelaisena olen kuitenkin omasta mielestäni kärsinyt kohtuuttomasti viime syksyisestä valinnasta luopua kokonaan omasta iPhonestani. Päätin tyytyä työsuhde-Honoriin lähinnä sen kahden sim-korttipaikan vuoksi. Toisaalta se oli siinä vaiheessa pakon sanelema ratkaisu, koska tarvitsin mielestäni välttämättä digijärkkärin alkavan Youtube-harrastukseni innoittamana. Syksyn osapäivätyön tuloilla ainut mahdollisuus oli luopua jostakin todellisuudessa tarpeettomasta, tässä tapauksessa siis puhelimesta, jolla onneksi oli vielä jälleenmyyntiarvoa. Sikäli en kadu päätöstäni. Tulen tietenkin käyttämään nykyisen työsuhdepuhelimeni loppuun, mutta uskon, etten jatkossa enää koskaan hyväksy Android-laitteita käyttööni. Mieluummin luovun vaikka henkilökohtaisesta liittymästäni kokonaan ja hankin itse vanhemman iPhonen sekä työ- että vapaa-ajan puhelimeksi.

Toivon kaikesta huolimatta, että tämä kuluva Älä osta mitään -vuoteni auttaa minua saamaan edes hieman etäisyyttä näihin luontaisiin taipumuksiini. Minusta on todella mielenkiintoista nähdä, onko vuosi riittävän pitkä aika muuttamaan ajatteluani oikeasti mihinkään suuntaan. Olen kuitenkin melko varma, että makuni tulee aina olemaan kallis, mutta pyrin jatkossa varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota pelkän kalliin hinnan ja merkin sijaan oikeasti laatuun. Laadun kokeminenkin on tietysti hyvin subjektiivista, mutta esimerkiksi tuosta Honorista minulla ei ainakaan ole kyllä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Tai no, olihan se halpa.

I see God in the instruments
and the mechanisms
that work reliably
–R. Buckminster Fuller

Maksimalistin tunnustuksia

Suora isku vasten kasvoja. Siltä se tuntui, kun näin ensimmäisen kerran elokuvan Fight Club. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen kertojan koti, jossa kaikki oli yhteensopivaa kuin suoraan Ikean kuvastosta. Vain hintalaput puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri noin olen aina halunnut elää! Ja mietin millainen ruokailuryhmä parhaiten minua kuvastaisi ihmisenä. Muistan, että tykkäsin elokuvasta jo silloin. Tietenkin. Mutta minua harmitti sen tasapainoisen sisustuksen tuhoutuminen tulipalossa.

Olin elänyt lapsuuteni kahdeksankymmentäluvun juppiunelman varjossa. Rahaa oli tarjolla ja sehän piti kerätä pois. Perheemme koki nopean nousukauden sarjayrittäjyyden, omakotitalon, käteisellä ostettujen uusien autojen, ulkomaanmatkojen, laskettelureissujen, videoiden, stereoiden ja ensimmäisten matkapuhelinten symboloimana. Ja yhtä nopean alamäen. Sain nähdä läheltä yhdeksänkymmentäluvun lamavuodet pohjia myöten. Muistan, kuinka konkurssin ja velkasaneerauksen myötä meillä syötiin säilykelihakeittoa niin usein, että minua edelleen kuvottaa ajatuskin punaisista sikanauta-kimpaleista. Huonoja investointeja, huonoja valintoja. Asuntojen korot nousivat räjähdysmäisesti ja tilavasta omakotitalosta piti muuttaa takaisin vuokralle. Jäljelle jäi vain velkaa.

Hyvin vähän tästä teininä ymmärsin. Koskaan ei tarvinnut kuitenkaan nähdä nälkää enkä muista, että olisin ikinä kokenut varsinaista puutetta mistään. Isälläni oli taipumus tehdä rahaa, äidilläni käyttää sitä. Isällä oli tapana tinkiä aina ja kaikesta, kauppamies kun oli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi joku maksaisi merkkifarkuista yli satasen, kun niiden tekeminen vinkuintiassa maksoi muutaman hassun markan. Minua nolotti olla hänen kanssaan kaupassa. Äitini taas ei antanut rahalle mitään arvoa. Tai ainakaan osannut rajoittaa kulutustottumuksiaan. Tai siltä se ainakin minun näkökulmasta vaikutti. Kaikkea oli saatava, mieluiten heti. Taisin periä molempien huonot puolet. Olen aina ollut toivoton rahan käyttäjä.

Aloitin työurani, jos siitä sellaista sanaa edes voi käyttää, pienipalkkaisena pastorina. Rakastin työtäni, vihasin pennin venytystä. Se oli myös huono yhdistelmä kasvavan lapsiperheen pääasialliselle elättäjälle. Jotenkin kuitenkin pärjättiin. Välillä ei ollut varaa pitää autoa. Koska olin tehnyt katastrofaalisia autokauppoja. Välillä oli mahdollisuus jopa siihen omakotitalounelmaan. Pikkulapsiperheen arjen ja ruuhkavuosien keskellä törmäsin ajatukseen minimalismista. Että omistaisi vain sen mikä on täysin välttämätöntä. Ideologia soitti kelloja, koska elämässämme ei ollut mahdollisuutta muuhun. Laskin omat henkilökohtaiset tavarani. Niitä oli trendikkäästi satakunta. Ajattelin olevani minimalisti. Mutta todellisuudessa olin vain absolutistivaihetta elävä maksimalisti.

Kymmenen vuoden kitsastelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Oli pakko ryhtyä oikeisiin töihin. Tai myyntihommiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että ei minusta ainakaan ikinä isäni kaltaista myyntimiestä tulisi. Sen kuitenkin osasin, kun olin vuosien ajan myynyt uskontoa. Muistan, kun vakuutusyhtiön myyntijohtaja kysyi minulta työhaastattelussa mitä ajattelen siitä, että myytävä tuote on melko abstrakti. Sanoin, että Jeesus oli vielä abstraktimpi, ja hyvin oli sekin käynyt kaupaksi. ”Paikka on teidän”, hän ojensi kätensä.

Yhtäkkiä tuloni kaksinkertaistuivat. Tuntui hetken siltä, että rahaa tuli oikeasti ovista ja ikkunoista. Ostin kaiken, mistä olin vuosia haaveillut. Uuden auton. Kalleimman television, mitä paikallisesta liikkeestä löytyi. Toisen uuden auton. Valkoiset nahkasohvat.

Tavoilleni uskollisesti päädyin pian jälleen toivottomiin autokauppoihin ja vaihdoin kaksi hyvää uudehkoa japanilaistamme yhteen vanhaan BMW:hen. Sen moottori hirtti kiinni ensimmäisillä kunnon pakkasilla. Oli kuulemma Etelä-Euroopan mallia. Mutta olin haaveillut sellaisesta pikkupojasta lähtien. Melkein kolmekymmentä vuotta. Ajattelin viimein olevani sen arvoinen. Vaimo oli eri mieltä. Laitettiin lusikat jakoon. Tai no minä otin Bemarin ja sen telkkarin, loput jätin hänelle ja lapsille.

Pidin pari välivuotta elämästä. Opiskelin, lomailin, seurustelin ja otin rennosti. Asuin maalla ystäväni kalustetussa omakotitalossa talonvahtina. Enkä omistanut juuri mitään. Pidin jälleen itseäni minimalistina. En edelleenkään ollut. Kahden vuoden chillailun jälkeen oli palattava jälleen töihin. Enkä osannut taaskaan hakeutua muualle kuin takaisin myymään. Ajoin bemarini paaluun ja päätin luopua autoilusta. Muutin myös vuokralle keskustaan turhan kalliiseen unelmakämppään. Rahaa alkoi jälleen virrata ja tuttuun tapaan annoin sen virrata pankkitilini läpi. Koska minulla ei ollut asunnossa muuta kuin patja, päätin ryhtyä sisustamaan. Jälleen vanhat tavat puskivat läpi ja halusin kaiken mulle heti. Mieluiten jo eilen. Rahaa paloi ja visa vinkui. Mikään ei riittänyt. Viihdyin elämässäni, mutta en tullut ostamalla sen onnellisemmaksi, mitä jo olin. Silti tein juuri niin kuin nuoruuteni Fight Clubin sankari. Ostin asioita joihin minulla ei ollut varaa. Rahalla jota en ollut vielä tienannut. Tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Joista en edes pitänyt. Kunnes minusta tuli oman elämäni Tyler Durden ja päätin räjäyttää elämäntapani atomeiksi.